Mikään ei tunnu olevan niin ailahtelevainen kuin ihmisen mieli, no ehkä tämä kesäinen sää. Edellinen postaukseni; kuvitelma matkasta pääkaupunkiin saa tässä jatko-osan: Totuus on taruakin ihmeellisempi. Helsingissä satoi. Ajo-ohjeet Vallilaan olivat teoriassa selkeät. Mäkelänkadulta koukattaisiin Sturenkadulle ja sieltä sitten Inarintielle. Kartturi ei ollut ihan kartalla ja koska navigaattori on kaupan hyllyllä, "ei me sellaista tarvita" matkaan tuli mutkia. Kalliosta käännyttiin takaisin ja aloittelijan tuurilla löysimme oikean kohteen. Satoi. Sunnitelmamme tahdä pitkä kävelylenkki meren rantaan, vaihtui vällyseuroiksi.



Ehk'uusi päivä kaiken muuttaa voi..Pilvipoutaa lauantaina, joten jalkauduttiin Biltema-porukoihin ja Sinelli-leideihin. Tietysti en löytänyt kovasti kaipaamiani lasimosaiikkileikkureita ja koska päivässä ei ole sataa tuntia ja siihen kuitenkin piti mahduttaa kulttuuriakin, unohdin sakset tykkänään. Kuopus kysyi kiinnostaisiko äitiä Helene Schjerfbeckin näyttely Ateneumissa. Tietysti kiinnosti, mutta Biltemaporukat ottivat yhteyttä nälkäisissä merkeissä ja suunnitelmat kiepsahtivat jälleen uusiksi. Nälkä otti taiteesta niskaotteen ja seurue oli jälleen koossa. Auto puikkelehti tottuneesti paikasta toiseen Jiin ajamana. Pysähdys tietenkin luvassa aina, kun jotain mielenkiintoista sattui silmien ulottuville. Peseytymismahdollisuudesta kieltäydyin kohteliaasti, sillä päivä oli viileähkö ja edellisen suikuttaren muodoissa ei ollut valittamista, toisin kuin...



Hei, tuolla näkyy paljon graffitteja huudahdus, sai auton valoista kääntymään. Ajoimme kalasatamaan. En ole vielä itselleni pystynyt selvittämään, mikä graffiteissa minua niin kiinnostaa. Ehkä muistuma lapsuuden ajoista, jolloin maalasin liidulla kotimme veräjät ja saaden tuntuvan sanktion, vaikken ollut yksin siinä puuhassa. Ämpäriin vettä ja juuriharjalla pesemään pois vastaluomani tilataiteen. Siksipä minusta ei varmaankaan isona tullut taiteilijaa, koska esteettisyyteni valui vetenä veräjien juurelle.



Dodon kaupunkikasvimaa sai minut liikuttumaan melkein kyyneliin. Maaseudun kasvattina minulle syntyi vahvoja samaistumisen tuntoja kassikasvatuksen iloon ja riemuun.

Muistan esimieheni joskus sanoneen, jos taiteen näkemisen jälkeen ihminen ei ole entisensä taide on tehnyt tehtävänsä. Sen teki minulle Dodo. Se on pienten alkujen ja suurten toiveiden paikka. Kameran seuratessa Dodon kasveja kasseissa ja taiteessa.





Kuvittelijan kuvaa Helsingistä.




Illan viilentyessä esitin kainon toiveen Sibeliusmonumentin näkemisestä läheltä. Tiedä mitä Sibelius olisi ollut mieltä paikalla pyörivästä nuorisosta, mutta pullonsa olisivat saaneet kuljettaa pois paikalta.






Tiesittekö, että Helsinki on kaunis kaupunki. Minuun telki vaikutuksen puut, kaupungin keuhkot ja tietysti niiden takana välkkyvä meri. Unohtamatta kallioita.




Kultainen patsas muistutti katsojia rakkaudesta.




Kullatut kengät kuljettivat meidät matkaan. Lauleskelin, "oi sä sulo Helsinkiiii" ja jatkoin matkaani kevyin sydämin. Ollos huoleton tyttös valveill on.

Kuvittelija pääkaupungin jälkitunnelmissa.