Kesää kohti mennään pitkin harppauksin. Valoisat illat vaikuttavat minuun niin, etten haluaisi mennä nukkumaan. Kukkapenkeissä tapahtuu joka päivä jotain uutta ja ulkona vietetty aika lisääntyy. On ilo katsella kottaraisen touhua pesäpöntöllään. Poikaset ovat kuoriutuneet ja lisääntyvä sirkutus täyttää ilman, vanhempien rahdatessa sinne ruokaa minkä kerkiävät. Mökillä istahtaa mieluusti järven rantaan ja huumaantuu väreistä.

 

Se on vihreää nyt. Voimallisesti heijastuvat puiden värit järven pintaan. Tämä uuden vihreän aika jää aina niin lyhyeksi, hetken kuluttua väri syvenee ja silloin melkein unohtaa miltä kaikki oikein näyttikään.

Vaahterasta kuului tasainen surina ja pörräys. Lukemattomat öttiäiset olivat tulleet tietämättään pölyttämään ja keräämään vaahterahunajaa. Nyt on vaahterankukkien aika, hennon vihreä aika.

Keltavuokon löytyminen mökin pihasta oli iso yllätys. Miten se oli sinne ilmestynyt, se oli meille arvoitus, mutta elämässä saa olla yllätyksiä, ainakin näin iloisia. Siellä se kukki kaiken vihreän keskellä iloisesti.

Metsäpolun varrella nyökyttelivät ketunleivän kukinnot. Lapsena näiden lehtiä syötiin antaumuksella, maistuivat suolaisilta. Hyviltä.

Kuikka päivysti rannassa. Näki ilmeisen kömpelöt lähestymisyritykseni, kun kamera kaulassa hiivin rantakivikossa hakien hyvää kuvakulmaa. Puoliso oli varmaan jossain lähellä hautomispuuhissa.

"Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, soi lintujen laulua kukkiva kunnas ja varjoisat veet..."