On runon ja suven juhla.

Tämä runotyttö kulkee töppöset jalassa ja palelee. Mutta se ei estä kulkemasta runomuistojen tietä. Koulussa kosketus runoihin tuli vanhojen tuttujen myötä.  Emo- jänis tuli pyrynä metsän rajaa, kun poikineen isä teki talvimajaa, Lauri Pohjanpään säkeet tulivat jopa niin tutuiksi, että vieläkin lausun runon ulkomuistista ja hymyilen isä-jussin vimmattua viitaan loikkimista. Kaksi vanhaa vanhaa varista istuu hiljaa pellon laidalla, kuului samaan usein siteerattujen runojen jatkumoon. Siitä kuluikin melko pitkä hyppäys runottomalla tiellä, kunnes alle kolmekymppisenä löysin ystävän avustuksella runot uudelleen elämääni.

Niin ja Eino Leinon, siitä tulikin elämän mittainen matka. Elämän monissa vaiheissa ajattelin runoilijan jo ennen minua kulkeneen milloin rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin , mutta usein myös komppasin Rauhattoman rukousta, se murhe mik eilen mun murtaa oli, suli hymyks kun tänään suurempi tuli, milloin tulee se suurin se suuri...

Kun löysin Aale Tynnin Kaarisillalle, siellä kimalsivat armahduksen kyyneleet. Tee siltä Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee, joka syvyyden alta lakkaamatta valoa säteilee. Älä salpaa surua luotasi , kun kaarisiltaa teet: ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet. Miten käsittämättömän taitavasti he käyttävätkään sanoja, nuo runoilijat.

Vihreän koivuni alla, salaisessa paikassa järven rannalla, joskus vielä minäkin runoilen. Laitan sanoja peräjälkeen ja muodostan niistä ymmärrettävän ja kauniin kokonaisuuden, runon.

Kirjoitan runon ja pelkistän ja jäljelle jätän ytimen, runohelmen.. Niin toivon, tai ainakin uneksin.

Maisemani on kaunis ja rikkumaton. Aurinko peilautuu järven pintaan valaisten ja pehmentäen säteillään paikat joihin ne osuvat, sellaiseksi toivon myös runoni. Valaisevaksi ja pehmentäväksi, samanlaiseksi miksi toivon elämäni, ehkä rippunen realismia olisi myös paikallaan.

Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan. Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä. Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä on Elämä hetkisen säteilevä tultaan.

Kaarlo Sarkian Velka elämälle, saa minut aina surumieliseksi ja kaihoisaksi.  Hyvää runon ja suven päivää, jalat palelevat edelleen, mutta sydän sykkii runoille!