Jos viime yönä olisin sattunut olemaan hereillä, olisin saattanut nähdä ennätysmäärän tähdenlentoja. Aamun uutisista kuultu tieto säväytti. Minä, taivaiden tähyilijä, olisin mielelläni katsellut tähden lentoja. Mutta minä nukuin, nukuin vaihteeksi kuin tukki, vaikka en kyllä ymmärrä vertausta. Miten tukki nukkuu?

Aamun säätä tarkkaillessani tähyän usein taivaalle. Näkyykö siellä tuuli, vai kumpupilviä. Vai onko tyven.

Tyyni järvenselkä on miltei yhtä lumoava näky kuin myrskyn riepottelema vesi. Enpä ole vielä kyllästynyt veden ja taivaan liikkeiden katselemiseen. Pilvien heijastukset vedessä, saavat minut huokaisemaan ihastuksesta. Miten kaunis maailmamme onkaan.

Kun aurinko vetäytyy pilveen elokuisella järvellä, veden väri muuttuu hopeiseksi. Pilvilampaat kiiruhtavat taivahan tarhaan, niin muistan joskus pikkutyttönä laulaneeni.

Illalla veden tyyntyessä, maisema hiljenee odottavaksi. Sininen ja punainen utu hiipii veden pinnalla. Jostakin kuuluu, kalan molskahdus vedessä. Se jättää veden pinnalle yhä laajenevan renkaan.

Kahden sateen välissä näen palan sateenkaarta. Sudenkorennotkin pitävät sateenkaaresta, koska ne surraavat veden pinnalla sen kalvosta itseään peilaten. Varmaan nekin ihastelevat kanssani taivaan värejä.

 

Vesilläolija tietää kohta kastuvansa. Mutta ei malta olla räpsäisemättä vielä yhtä kuvaa.

/Aila Meriluoto