Maanantaiksi luvattiin auringonpaistetta. Tietoisuus siitä nosti meidät pirteänä jaloillemme, usvaisesta aamusta huolimatta. Samalla se sytytti meihin liikkumisen kipinän ja ei aikaakaan kun vaelsimme reput selässä pitkin metsäpolkuja laavulle, jonka tiesimme odottavan neljän kilometrin päässä.Metsän keskellä usva leijui lähes maan tasalla. Lukemattomat seitit vehrosivat puita tehden vaelluksestamme sadunomaisen.

Sumun laskeuduttua aurinko alkoi vähitellen pilkistellä puiden lomasta. Pitkospuut olivat liukkaat, mutta kuljimme hitaasti metsän ihanuuksia katsellen ja kuunnellen. Korpin rääkäisy ja palokärjen huuto kaikui korvissamme.

Pikku-Mallaksi nimitimme kukkulan, joka tuli ennätysajassa vallatuksi.

Suon reunassa kuvasin näitä salaperäisen näköisiä mikrofoneja.

Suon keskeltä pilkisti esiin karpaloiden punainen hehku.

Laavun lähellä oleva valkoinen pehmyt matto loisti kaukaa silmiini, auringon tuhlatessa sille säteitään.

Kanervan kukat kuiskivat korvaani salaisuuksiaan.

Koin uudistuvani retkellämme, niinpä matkamme jatkui järvellisiin maisemiin..

Mutta se onkin jo toisen postauksen aihe.

Tänään on satanut koko päivän. Koko päivän olen myös väsännyt kuvakirjaa lapinkuvistani. Jostain syystä kuvien lähetys ifilorille ei onnistu. Jätin koko puuhan sikseen. " Ehk' uusi päivä kaiken muuttaa voi...?"