Katselen ikkunasta ulos. Kolme koivua riisuvat lehtiään jokainen omaa tahtiaan. Yksi on lähes lehdetön, kaksi muuta hehkuttavat keltakultaa auringon säteiden osuessa niihin. Tapailen mielessäni Jaakko Haavion runoa: Syystaivas

Pois värit toiset tyystin riisutaan:
punainen musta, vihreä ja kelta.
Jäljelle jää vain toivon lauha sini.
Se levittyy, syystaivas, ylle maan,
ja äänetönnä kysyy jokaiselta:
Näetkö tähdet, pannut poimuihini?
 
 
Siinä kun toiset luovuttavat, syysasterit vasta aloittavat kukintaansa. Varjossa ne hehkuvat syksyäni kirkastaen.
 

Olen katkonut ja koonnut saniaiset keoksi, ja kun äkillisen tarmonpuuskan yllättämänä kärrään niitä kompostiin huomaan luovutetun kauneuden.

Syksyiset naskartelut ovat alkaneet, vanhoista solmioista näpertelin useita 'helminauhoja' ja rannekoruja,

ja märkähuovutin lisää rannekoruja ja 'rintakrosseja'.

Amiraaliperhonen saapui paikalle ihmettelemään moista käsityöinnostusta. Minä ihmettelin harvinaista vierasta lokakuulla.

Haluaisin olla kuin puu, jonka latvat kurkottavat kohti taivasta. Jonka oksat suojaavat juurelleen eksyneen. Jonka verheys toisi valoa syksyiseen pimeyteen. Joka seisoisi suorana elämän edessä. Siksi, juuri siksi lähden liikkeelle. Pidän nettitaukoa. Kuljen pitkin metsäistä polkua ja kun palaan tuon sieltä terveisiä, sillä saavun luoksenne virtuaalipolkuja pitkin, jos....