"En pidä sinusta vain itsesi vuoksi,
vaan myös sen vuoksi millaiseksi saat minut tuntemaan itseni
seurassasi."


Ulkona on harmaata. Sisälläni on harmaata. Olen yksin. Kaikki päivän mahdollisuudet ovat käteni ulottuvilla, mutta tarmo niiden toteuttamiseen on hukassa. Vaeltelen huushollissani, pöllytän ohimennen ikkunalautojen pölyjä, kipaisen hakemassa postin, laitan kahvin tulemaan. Vieläkään en syty arjen askareille. Jonkinlaista päivittämistä tämä elo nyt kaipaa. Kässyhuone huokailee inspiraatioiden paineessa. Piirtäminen, neulominen, lukeminen, mikään ei nappaa. Vanha puinen senkki 30-luvulta tursuaa tavaroita. Pitäisikö sen sisällöllistä järjestystä päivittää? Olisiko vihdoinkin jotain pois laitettavaa?



Pidän sinusta siksi, mitä olet tehnyt elämäni onnellisuuden eteen, sen sinä olet tehnyt ennen kaikkea olemalla oma itsesi.

Istuminen lattialle on vihonviimeinen juttu, sillä samalla tavalla muistan istuneeni kässyhuoneen lattialla käsissäni kortti ja kirjelaatikon aarteita; nuoruuden kukoistuksesta, tähän päivään. Muistot tekevät sen, mitä muistot aina tuppaavat tekemään. Ne kuljettavat minua ja aika menettää merkityksensä. Nostan laatikosta vuorotellen kirjeitä ja kortteja luettavakseni. Tekstit ja maisemat vaihtuvat. Lähettäjien näköisiä kortteja ei tarvitse edes kääntää tietääkseen, kuka on etanapostissa saanut viestinsä perille.



"Pidän sinusta siksi,
että saat minusta esiin sellaista
mitä en ole tiennyt itsessäni olevankaan."

Havahdun naskartelijan tullessa kotiin. Tunti jos toinenkin on vierähtänyt laatikon sisältöä tutkiessa. Mitä teet, kysymykseensä vastaan, heitän vanhoja kirjeitä ja korttejä roskiin. Paljonko roskissa on, yksi tyhjä kirjekuori ja revennyt postikortti, vastaan. Eikö kannattaisi kerätä postimerkkejä, virkkaa mieheni, ei veisi niin isoa tilaa laatikossa.

Mitä muistoille kuuluisi tehdä? Pitäisikö ne säilyttää jälkipolville ihmettelyn/kauhistelun aiheeksi, vai jatkaa leikkejään niin kauan, kunnes ei enää ilman apua apua pääse lattialta ylös?




Pidän sinusta siksi, että kosketat sydäntäni
pystymättä näkemään siellä olevaa pikkumaisuutta,
ajattelemattomuutta, heikkoutta
ja saat sieltä esiin kaiken kauniin.


Kerään kortit ja kirjeet lattialta ja laitan ne samaan paikkaan takaisin. Siellä ne odottavat minua ja seuraavaa nostalgista hetkeäni. Peffani ja jalkani ovat puuduksissa, mutta mieli kummallisen virkeä. Ehkäpä tästä....ajattelen.....

/Kursiivit tekstit ovat lainattuja lauseita Positiivarit-kortista