Aamu ja iltaunisten kesken käydään joskus pientä nokkapokkaa, kumpi on parempi, siis tapa, ei ihminen? Tykkäisin olla aamun virkku, mutta minkäs teet? Kun iltauniset ylistävät aamun ihanuutta, tuntee aamunukkuja itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Sananparret ylistävät varhain heräävää toimeliaaksi ja aikaansaavaksi monin eri tavoin; "Aikainen lintu nappaa madon." Toimikoon edellinen viisaus esimerkkinä ahkeruudesta. Totta on, että uusi päivä on kuin avattu puhdas lehti tuoreena ja säteilevänä Mitä varhemmin herää, sen uudempi ja parempi ihmismieli. Jos olette huomaavinanne heittoa kuvittelijan vanteessa, niin kateutta se vain on...Mitäs me aamu-uniset täällä vikisemme...



Kun kalastaja lähtee 'aamulenkilleen'noin kuuden pintaan, kääntää kuvittelija kylkeä ja katselee parhaita paloja unimaailmoissa. Kalastaja riemuitsee, sillä aurinko heittelee ensimmäisiä säteitään ja järven pinta on kuin peili. Mikäs on naskartelijan laskea laulellen vesiä? Ja vaikkei kävisi kala pyydykseen, luonto tarjoaa yltäkylläisesti antejaan silmän ja mielen iloksi. Entäs me myöhäisheränneet jotka availemme kasteenraikkaita silmiämme aamuun vasta kun kalastaja jo kopistelee porstuassa, mistä me ammennamme elämäämme voimaa? Paitsi, että kuuntelemme mitä ihmeellisyyksiä kalastajan tunnehaaviin on tällä kertaa kertynyt. Kuikan valittava huuto, haikaran vaappuva lento, vai sen ison kalan pääseminen karkuun, joka olisi ylös nostettuna ollut muutaman kyynärän mittainen? Mukavuudenhaluisina me venyttelemme itseämme sängyn pohjalla. Odotamme keittiöstä tuttuja kahvinkeitosta kertovia kolahduksia. Ilmestymme yöpaita nurin päällä, silmät sikkurassa, kahvin tuoksun herättäminä paikalle.

Järvi on sama päivällä. Samoin on linnut. Myös taivas on sama ja joskus se näyttää itsestään puolia joita on vaikea uskoa todeksi.



Kuvajaisineen niin tosi, että haluaa koskea siihen. Sitten huomaa särkeneensä veden kalvon. Hetken liplateltuaan vesi asettuu tyyneksi jälleen. Totta on, että tyyneys tarttuu. Se voimavaranamme kuljemme arjen askareisiin. Hyräilemme ja hymyilemme itseksemme, emmekä oikein tiedä mistä se hyväntuulisuus tarttui meihin?



Kauneudestakaan ei saa silmä kyllikseen. Liljat ovat auenneet mökillä ison kiven juuressa. Kapuan kivelle ja juttelen niille. Kastepisarat elävöittävät kuvaajan silmää, uskoakseni kuvaakin. Onneksi on vesi, sateena se lankeaa päällemme tuon tuosta, sillä tämä kesä on palkinnut puutarhurit. Ei ole paljon kastelukannuja kanniskeltu. Saderopsauksen jälkeen työntyy aurinko esiin pilven rakosesta. Ilma on tuoksuvan raikas aina sateen jälkeen. On hyvä hengittää.



Tuskin tiedän suurempaa herkkua kuin mansikat jäätelöllä. Mansikkakausi on ollut ylen runsas ja kuvittelija on ottanut siitä kaiken irti. Hitunen tuoretta lakkahilloa kruunaa maut.



Iltaihminen virkoaa silloin kun aamuihmiset alkavat haukotella. Taidanpa mennä köllimään, lause naskartelijan suusta, saa minun viimeisetkin vaistoni hereille. Ettäkö aamu olisi iltaa viisaampi? Tiedä häntä, mutta maiseman lumovoima ei illallakaan hellitä otettaan. Kuvittelija hakee kameransa ja kuvaa maisemaa. Aurinko on kiertynyt metsän taa viskoen viimeisiä säteitään kuvaajan iloksi, kadoten kadoten vähin erin näkyvistä. Sitä ennen se on lämmittänyt rannan kivet joihin paljaat varpaani osuvat. Vesi on lämmintä kuin linnunmaito. Emosorsa kuljettaa poikasiaan yöpuulle heinikkoon. Hetken säksätettyään sekin hiljenee. Kuvittelija on onnellinen onnessaan ja rikas riemussansa yksin vaan. Olikohan E. Leino aamu vai iltaihminen?