Tökkii, tökkii...Syksyiset puuhastelut mökillä ovat kuvittelijasta kesän pakettiin laittamista. Samalla mieleen hiipii pitkän ja pimeän ahdistus. Kestänkö tämän  pimeän? Sateen? Tuulen? Kylmyyden? Koivut kiirehtivät ensimmäisten joukossa värinpäästöpuuhiinsa. Ehkä ne tietävät, että perässä tulevat vaahterat, haavat ja pihlajat peittoavat ne loisteellaan. Tuskin ne kuitenkaan tietoisesti kilpailevat, niin kuin meillä ihmisillä on tapana. Jos ei kilpaile muiden, niin itsensä kanssa. Turhaahan se on, kaikki on turhuutta auringon alla, tiesi vanha viisas kuningas Salomo jo aikoinaan.



Sitten naps, aurinko tulee esiin pilven takaa. Hetkessä aurinko kohdistaa ylleni sen kaltaisen energiamäärän, ettei vähä mitään. Savupiipusta nousee savu. Punajuuret ja porkkanat on keittymässä. Pavut kolmannessa kattilassa. Pannulla hautuu öljyssä salaperäinen kaalinmuotoinen kasvi pilkottuna, jonka siemenet ostimme keväällä Italiasta.



Perunoiden keitinvesi helmeilee jo. Oi tätä  puuhellan omistajan riemua. Viisi kattilaa ja pannu tulella ja kaikki kiehuvat omilla paikoillaan, kuka iloisesti poristen, kuka vain letkeästi pulppuillen.



Kerään kasvimaalta muutaman kurpitsan kotiinvietäväksi. Valokuvaaja minussa järjestelee jo kurpitsoita sammaleisen kiven päälle. Näyttää niin hyvältä. Haen pikaisesti kameran ja laskeuden peffalleni nurmikolle. Sen kosteus ei haittaa, eläköön tämä elämämisen sietämätön keveys.



Naskartelija värkkää kaivoon uutta kantta. "Nyt raudoitus ja ensi viikolla tulen sen valamaan." Molemmat touhuavat omissa puuhissaan ja puheemme on enemmänkin retorisia toteamuksia kuin vuoropuhelua.



Syksyllä ruohonleikkuusta tulee pakkopullaa, mutta kun olen tilapäisen innostumisen vallassa 'luvannut hoitaa kuntoani' hyötyliikunnan parissa, se lankeaa minulle kuin Manulle illallinen.




Ruohonleikkurin ääni vie minulta kyvyn kuunnella ulkopuolisia ääniä, niinpä syvennyn ruohonleikkuun taiteelliseen vaikutelmaan niin hartaasti, että miltei pelästyn nähdessäni uhkaavan joukkion sivusilmällä. Kone pysähtyy, on taas kameran aika astua esiin.

Sitten sapuskalle. Punainen kaalintapainen paistos on ilmeisesti hirmu oudon makuista. Näen miten naskartelija työntää sitä lautasen reunalle, nössö, ajattelen ja työnnän tuhdin haarukallisen paistosta suuhuni. Alkumaku on pehmeähkö, mutta kitkeryys ampaisee kuin hyeena makunystyröistäni esiin ja kaali saa meiltä molemmilta nössöiltä tylyn kohtelun. Onkohan se edes syötävää? Etanoillekaan ei ole kelvannut.




Yhden aurinkoisen päivän voimalla jaksaa taas selättää kaksi sateista päivää.

P.S Valkea kuulas, nyt tiedän mistä se on saanut nimensä!



Oikein hyvää viikonloppua kanssakulkijat!