Päivä oli luotu retkeilyä varten. Mielessä muhinut suunnitelma alkoi saaada muotoa säätilan innoittamana. Lisäksi lainatut polvea suojaavat tuet piti koekäyttää, joten reppu selkään ja liikkeelle. Raikas tuuli puhalsi otsarypyt sileiksi. Kartalla pysymiseen ei tarvittu kummoisia suunnistajan taitoja. Ohjeistukset olivat tuoreen maalikäsittelyn jäjiltä oikeastaan aika hupaisat.



Metsän keskellä avautuu oma maailmansa. Mutkittelevat polut kuljettivat meitä heinikon halki, suonlaitaa seuraten korkealle mäelle. Istua mossautin isolle kivelle, vaikka polvet tukineen kuljettivat minua joutuisasti, tuntui selässä rapautuneen kunnon aiheuttama väsymys. Eihän nyt oltu kuntomarssilla, vaan retkeilemässä, puolustauduin ja kaivoin kameran repusta esiin.



Naavainen puu tuo mieleen lapsuuden ja joulun. Naavasta saatoimme tarvikkeiden puutteessa loihtia joulupukille ja tontuille parran esim. joulukorttiin. En tiedä onko naava merkkinä terveestä metsästä, mutta minulle se sitä on. Hengittelin syvään metsän tuoksua. Matka jatkui.



Polkua molemmin puolin reunustavat kanervat toivat mieleeni satumetsän, niinpä aloin kurkkia tarkemmin ympärilleni josko näkyisi muita metsän eläimiä tai haltijoita polkuni varrella.



Jos olisin vaeltanut metsässä yksin, tässä vaiheessa olisi tossuni kääntyneet takaisin tulosuuntaan ja vauhtia olisin lainannut Vireniltä. Mitä näinkään; ilmielävä karhu lepuutti selkäänsä metsän reunassa. Kato karhu, toteamukseeni naskartelija vastasi, puun juurakko näyttää olevan ja jatkoi matkaansa keskeytyksettä. Minä vielä emmin ja katselin turvapaikkaa lähistöltä, muistaen kuitenkin samalla ettei taidoillani kovin korkealle puuhun nousta. Niin, ja karhu tulee takuulla perässä, ja menee ensimmäisen oksan kohdalla ohi. Olinhan luonto-ohjelmien suurkuluttajana nähnyt, miten se tapahtuu. Mutta eikö vain näytäkin oikealta karhulta tuo?



Vihdoin olimme laavulla. Nuotio syttyi sukkelaan. Ajatuskin makkarasta sai veden kielelle. Tämän kuvan nimeksi annoin: Ei savua ilman tulta.



Metsässä asuvat saavat jättää eväidensä jäljet luontoon, mutta meille retkeilijoille on tärkeää, että keräämme pussit ja kääreet ja kuljetamme ne mukanamme pois.



Oudosti alkoi vaikuttaa siltä, että askeleitamme seurattiin pikkuruisista tähystyspaikoista. Hiljaa kulkien ja kuiskaillen jätimme suoaukean taaksemme.



Heinikössä suhisi. Neitoperhot ja suruvaipat lentelivät ympärillämme, aivan kuin nekin olisivat kokontuneet yhteen hyvästelemään kesää..



Kun vihdoin olimme kotona, polvet olivat aladoopia ja jalkapohjat selän kanssa pyrkivät päästä seinähirren suuntaisesti levolle. Ennen kuin ote kotisohvan pohjilta irtosi, mieleeni nousi vielä kerran suon upeat värit. Voiko olla mitään kauniimpaa, mitä luonto lapsellensa lahjoittaa??