Juhannusäät siirsivät juhlan viettäjät sateesta mökin suojaan ja lämpöön. Aaton pilvipoudan ja jo illalla alkaneen sateen alta hankkiuduttiin lämmittävän tulen ääreen kuuntelemaan sateen taukoamatonta ropinaa joka lauantaina jatkui, jatkui ja jatkui..

Sunnuntaina olikin pilvien verho jo kadonnut ja aurinko valaisi tienoon sanomattoman kauniisti. Vihreä, vihreämpi, vihrein, sen saattoi omin silmin nähdä ja lisäksi viimeiset sadepisarat kukkien lehdillä.

Osasiko sunnuntaina enää kaivatakaan juhannuskokkoa, ja rannalla istuskelua yöttömässä yössä? NO, ehkä vähän kuitenkin. Koko maailma loisti kuin pestynä ja kirkkaan vihreänä.

Halkopinossa odotti meitä iso yllätys. Olin kulkenut lukemattomia kertoja pinon ohi ja aina hiukkasen ihmetellyt linnun viihtymistä pinon suojissa. Aina se lehahti edelläni lentoon, kun kuljin halkopinon läheisyydessä. Tarkkanäköisin meistä sen bongasi, onpa lintu tehnyt pesän hassuun paikkaan, pesä oli noin puolen metrin korkeudella maasta halkopinossa.

Kulku halkopinon lähellä rauhoitettiin. Lintu seuraa liikkeitämme tarkkaan kun olemme lähietäisyydellä, mutta ei lähde pois pesästään. Pesä on taitavasti rakennettu risuista ja sisäpuoli tehty savesta. Mahtaisiko tämä hautova äiti olla kulorastas?

Mietimme mistä kulkisimme mökkimme pihaan, ettemme häiritsisi lintua sen haudontapuuhissa.  Tämän ulkorakennuksen takaa kulkeva reitti olisi kait paras. Paitsi, että tämänkin rakennuksen hirren päästä löysimme linnunpesän ja pesivän linnun.

Särkyneet sydämet hehkuvat auringon viimeisten säteiden osuessa niihin.Toivottavasti emme kulkiessamme särje lintujen sydämiä?

Iloista maanantai-iltaa ja alkavaa viikkoa!