Auringonpimennyksen päivänä päätämme lähteä mökille. Luminen maisema on sinisenharmaa. Puolimatkassa aurinko pilkahtaa ensi kertaa esiin puiden takaa. Silloin näen sen. Auringonpimennyksen. Hei, pysäytä auto, pyydän ja kaivan kameran laukusta käteeni. Näppäilen summamutikassa kuvia auringonpimennyksestä ja kiirehdin takaisin autoon, sillä aurinko on niin kirkas että sitä ei voi katsoa.
Mökillä toistuvat samat rituaalit. Sytytetään tuli uuniin. Jännitetään, mikä on savun suunta. Iloitaan, kun savu nousee suoraan piipusta ylös kohti taivasta.
 
 
Vedän jalkaani päämiehen pitkävartiset saappaat ja pukeuden säätilan mukaisesti. Pakkasta on -18 astetta. Onneksi ei tuule. Kun polut on saatu auki kävelen rantaan. Aurinko paistaa kirkkaasti metsän takaa. Luonnon vetovoima on melkoinen, tai miten muuten selittäisin haluni lähteä rämpimään umpihankeen? Rannassa tuuli on puhaltanut lumen kinoksiksi ja holahdan polviani myöten lumeen. Aurinko on piirtänyt minulle reitin kulkea. Suuntaan saappaani valoa kohti.
 
 
Vastapäätä olevan saaren suojaan päästyäni pysähdyn kuuntelemaan. Miten hiljaisuus hiveleekään korviani. On helppo uskoa, että tämä retriitti on kuin lahja minulle tänään. Huomaan taas kerran, miten huolet ja murheet kaikkoavat taivaan tuuliin. Ei ole kiire mihinkään. On vain tämä hetki. Olen autuas.
 
 
Käpytikka havahduttaa minut unelmistani. Rytmikäs taonta korkealla pääni päällä jatkuu. Ehkä minunkin pitäisi jatkaa kahlaamista eteenpäin. Mökillä odottaa jo varmaan kahvinkeittäjä malttamattomasti kaveria klapihommiin. Olinhan luvannut nauttia taas tänään puupinotaiteilusta.
 
 
Kahvit on juotu ja klapikasa kutsuu. Metsän keskellä olen kuin sadussa. Aurinko vaeltaa matalalla ja lähettää puiden välistä riemullisia tervehdyksiään. Mielikuvitukseni vaeltelee omia polkujaan. Halkopinon teko ei vaadi ajattelua ja sopii hyvin minulle. Mies sanoo sanasen ja vastaan siihen. Yht'äkkiä huomaan järven päälle kerääntyneen usvan. Se leijuu muutaman metrin korkeudessa ja näyttää salaperäiseltä. Pakkanen kiristyy, tuumaa päämies.
 
 
 
Sumuinen järvenselkä palauttaa mieleen muiston työpaikan asukkaille ja omaisille järjestetystä pikkujoulusta. Esitimme siellä 'pienten lumihiutaleitten' tanssin laitosyöpaidat päällämme ja pitsiverhot käsissämme. Itsekritiikki ei toiminut silloinkaan, mutta hauskaa oli.
"Hei leijailkaa, hei leijailkaa te lumihiutaleet,
ja vaipan alle verhotkaa, te metsät, maat ja veet..."
 
 
Ilta hämärtyy. Paluumatkalla pysähdymme kuvaamaan laskevaa aurinkoa.
 
 
Oikein hyvää loppiaista kaikille!