En ole koskaan asunut meren rannalla. En ole kalastaja, enkä purjehtija. Silti jokin osa minusta kaipaa meren rantaan. Meren silhuetti kirkkaana kesäisenä päivänä kiehtoo ja lumoaa. Mutta ei ole mitään määrää kaipuulle, joka kuljettaa minut tuulisena iltana meren rantaan.. On syksyinen sateeton ilta. Kun astun ulos autosta meri kohisee niin, etten kuule omia ajatuksiani. Lokit lentävät vastatuuleen ja etenevät tuskin metriäkään, mutta leijuvat aallokon yllä kuin purjelentokoneet. Vesi pärskyy rantakivikolle, kuten se on tehnyt jo kauan kivien sileydestä päätellen.

Muistan ensimmäisen kokemukseni merestä. Olen ehkä 12-vuotias kun pääsen isäni mukana merelle oikeiden kalastajien kanssa. Puinen vene oli jykevä, mutta meren aallokossa se keinuu laineiden lyödessä kokkaan. Kun vahingossa siirrän katseeni mereen, näen sen pohjaan asti. Kivet näyttävät olevan ihan pinnan tuntumassa ja vedän pelosta hartiani suppuun, sillä olen varma että kohta kolahtaa.

Juodaanko kahvia, huutaa naskartelija korvaani. Havahdun nykyhetkeen ja lähdemme yksissä tuumin hakemaan kahvinjuontipaikkaa.

Löydämme rannalta suojaisan paikan penkkeineen. Taivaan värit, kauniit kaikkine oranssin vivahteineen saa minut haaveilemaan purjehtimisen ihanuudesta. Olisiko minusta edes purjehtijaksi? No, kyllä kait siitä haaveilla saa.

"Tämä venheeni ei ole linnun luust, kaaripuut on taivutettu tammipuust. Mastot eivät ole siinä kaislasta, eikä purjeet naisen esiliinasta..."

 

Aallot lyövät rantaan yhä uudelleen. Laskeskelen ja odotan sitä suurta aaltoa. Seitsemäskö se on, vai yhdeksäs? Aurinko muuttuu oranssiksi ja maalaa koko tienoon epätodelliseksi.



Ranta on punainen. Kivet ja puut ovat punaisia. Olen kuin osa punaista satua.


 C-vitamiinit hehkuvat pensaassa.


Meren yllä on tummuva yö, aallot lauluaan soittaa...


Kuvittelija on saanut rautaisannoksen meriterapiaa. Mutta seuraava kerta tulee, kun on luvassa kunnon länsimyrsky.

Terveisiä meren rannalta!