maanantai, 19. maaliskuu 2012
Joskus minusta tuntuu, että olen sulkakynätyyppiä!
Keskusteluni puhelinvastaajien kanssa kuulostaa omissa korvissanikin vitsikkäältä, ellen se olisi juuri minä, joka par'aikaa sanelee vikailmoitusta toimimattomasta laajakaistasta. Tasaääninen vastaaja ottaa minulta heti luulot pois, tekemällä kysymyksiä tiuhaan tahtiin, muttei suostu vastaamaan minun kysymyksiini. Kun hoksaan, että neuvottelen puhelinäänen kanssa, osaankin jo vastata pelkästään kysymyksiin. Pian minua jo ohjataan seuraavalle automaatille, joka tiedustelee teenkö vikailmoitusta laajakaistasta vai liikkuvasta sellaisesta. Kolmas kerta toden sanoo, huokaisen helpotuksesta kun vihdoin saan langan päähän oikein elävän ihmisen, kohteliaan, palvelualttiin ja ymmärtäväisen. Mikä tässä maailmassa on oikein vikana? Haluammeko me ihmiset todella tälläisen yhteiskunnan, missä pankki+ muut puhelinpalvelut ulkoistetaan koneäänille?
Nyt olen yrittänyt opetella tietokone-elämää mokkulan kanssa. Yksinkertaisena kuvittelin, että mokkulan käyttöönotto on helppoa kuin nakin syönti. Pah, sanon minä. Tarvitsin ihmistä, joka osaa puhua mokkulakieltä. Lisäksi tarvitsin pöydälle vielä sarvekkaan Tp-linkin, ennen kuin yhteydet alkoivat pelata. Vieläkin kun yhteydet pätkivät kuvittelija saa pienen sätkyn lähes aina, kun yhteyttä ei jostain syystä saada kohteeseen. Olen ollut jo niin kauan pois virtuaalipolulta, että minusta tuntuu kuin olisin kävellyt syviin metsiin. Löytänenkö täältä enää milloinkaan pois?
Metsässäkään en löytänyt paikkaani. Tuulenkaatamat puut kiemurtelevat maassa pätkäistyinä pölleinä. Nostin pölkyn kannolle ja huitaisin kirveellä oikein olan takaa pölkkyyn, joka tuskin edes värähti. Se ei haljennut, ei edes aikonut haljeta. Naskartelija ottaa kirveen kädestäni ja sanoo: annas isäs näyttää.. Ollin oppivuodet osa 1: Kuusi on oksan kohdista tympeää halkaista. Silko mänty halkeaa helpommin ja niinpä kuuntelen miten iloisesti helskytellen puu halkeaa kappaleiksi. Jokaisella on oma paikkansa. Minun paikkani oli puupinojen teko. Halkotaidetta siis. Olisitteko arvanneet, ettei kahden puun väliin saa tehdä korkeaa pinoa? Miksikö? No, kun puut heiluu kaatuu pino. Menneellä viikolla olen oppinut, miten paljon maailmassa on asioita, joista en tiedä höykäsen pöläystä. Tunteista osaisin puhua ja mielikuvitusta pöllyttää, siinä ovat minun lahjani.
Joten suutari pysyköön lestissään.....
Kommentit