Omien rajojen tuntemus on kuvittelijalla edelleenkin hakusessa. Vallankaan, jos on kysymys liikunnasta. Pitkä sohvallamakuu ei tunnu valmentavan ihmistä muuhun kuin "filosofiseen ajatteluun". Eilinen auringonpaiste sokaisi silmien lisäksi mielen niin, että lupauduin ajattelematta pitkälle patikkaretkelle lumiseen ja runsaasti pitkospuuosioita sisältään maastoon. Normaaliin lenkkivaatetukseen lisäsin saappaat, sillä subtrooppinen syksymme on aikaan saanut vetisiä kosteikkoja sinnekin, missä niitä ei aiemmin ole ollut. Mutta aurinko paistoi ja se tuntui riittävän minun valoa kaipaavalle sydämelleni.



Metsässä vallitsi jouluinen tunnelma. Yritin samanaikaisesti pysytellä hyväpolvisen naskartelijan kyydissä, pysytellä kapealla ja liukkaalla polulla ja kurkkia, josko jossain metsän hämärässä näkyisi kettuja, oravia tai hirviä. Minun oli tyytyminen vain edellä mainittujen jälkiin, silti niidenkin näkeminen tuotti suurta mielihyvää.



Kuvattavaa löytyi vaikka millä mitalla. Tätä pilvistä nallukkaa, en voinut kuvaamatta ohittaa. Ihmettelyä on riittänyt tänä syksynä taivaan väreistä. Jos aurinko hetkeksikin kietoutui pilveen, taivaan värit huikaisivat kulkijoiden matkaa. Samalla olin jäänyt hyvän matkaa etujoukosta, joten yritin lisötä vauhtia sen verran mitä rahkeet antoivat periksi.



Luonto tekee sen vaivattomasti, mihin ihminen tarvitsee runsaasti energiaa, koristamisen. Todella mielelläni katselisin ikkunassani tämän tapaista koristetta pitempäänkin. Keltaiset läikät valkoisen luonnon keskellä, saivat sydämeni sulamaan ihastuksesta.



Polku nousi tästä kiemurrellen kalliolle, jonka pinnat lumen alla olivat arvaamattoman liukkaat. Kulkuni alkoi muistuttaa kävelyn sijasta tarpomista. Puuh, puuh, huokailin ja halusin pitää kunnon paussin. Enpä vielä osannut arvata mitä olisi edessä.



Suon yli kantavat pitkospuut olivat liukkaudessaan sitä luokkaa, että kuvittelijan hymy hyytyi. Joka kolmannella askeleella tuli huti ja saapas eksyi ties minne koloihin ja kumpareisiin. Ja sanomattakin oli selvää, että huonopolvinen minäni alkoi hiljaa uikuttaa, tosin yritin tukahduttaa äänen, huohotuksen ja muiden oheisäänten sekaan. Vihdoin pääsimme laavulle.



Ei savua ilman tulta. Makkarat paistuivat ja maistuivat. Mistähän johtuu, että ulkona syöminen on vielä paljon maukkaampaa kuin sisällä?



Takaisin oli vielä päästävä. Luonnossa näin paljon kanssakärsijöitä ja yritin reipastua minäkin. Se, että kerran todella lahjakkaasti löysin itseni suosta, toisessa kädessä silmälasit ja toisessa kamera, ei juuri lisännyt liikkumisen motivaatiota.



Suohon katsominen on kuin tulevaisuuteen katsoisi. Matkaa lienee vielä edessäpäin, mutta sisältö jää arvoitukseksi.



Vihdoinkin pääsimme nousemaan rautatielle, josta oli kotiin matkaa enää noin kolmisen kilometriä ja rapiat päälle. Aurinko valaisi vielä hetken aikaa matkaamme, lämmittäen selkäämme.



Tästä on enää kivenheitto kotiin. Kuvan valkoinen möhkylä muistuttaa voipunutta kulkijaa. Olin niin lopussa, että joka askeleella ajattelin, taas tämän askeleen verran lähempänä kotia. Lopulta istuin saunan lavolla, enkä olisi millään jaksanut mennä suihkuun. Polvet valittelivat, selkä valitteli ja minä pohdin, miten voin olla näin vetämättömässä kondiksessa?

Tänä aamuna koin, eilinen on kuin unta. Kohtasin rajani, enkä aio jättää tähän, sillä jotakin on kuntonsa eteen tehtävä. Nyt olisi hyvät neuvot tarpeen. Jos sinulla on sellaisia, älä jätä kynttilääsi vakan alle. Tsemppaa kuvittelijaa.