Seisemänä keväinen päivä, yhdeksänä syksyinen yö, sanotaan sananparressa tai ainakin jotain siihen suuntaan. Kyllähän näitä syksyisiä maisemia katsellessa tulee niin runolliseksi, että Väinämöisen tapaan laskee laulellen vesiä, ihan sananmukaisestikin. Mitä sanotte tästä? Ensimmäinen vesi.

Sanat eivä riitä kertomaan ja sydänkin vain osittain mitä pieni ihminen tuntee katsoessaan veden peiliin.

Kun pilvi värjäytyy purppuraan näyttää tältä.

Taivaan kirkastuessa tarkkasilmäinen havaitsee sateenkaaren pään.

Kotirantaan saavuttaessa huokaistaan hartaasti hartaalle näylle. Ei liene vertaistaan maan päällä? Sitten hipsitään pehkuihin.

Aamulla saavutaan rantaan ja tarkistetaan tilanne säärintamalla. Ei paha.

Istutaan penkille ja katsotaan kun aurinko leikkii kuurupiiloa kuvaajan kanssa.

Järven peili hohtaa kirkkaana ja kuvittelijakin tuntee itsensä henkäyksen kevyeksi maisemaan uppoutuessaan.

Päivällä kaikki taivaan valkoiset pilvilampaat kerääntyvät yhteen ja heittelevät erilaisia valaistuksia järven pintaan,

Kuvittelijan sananparsi kuuluu, kahdeksana syksyinen vuorokausi!