Rajan ylitys Kilpisjärveltä Norjan puolelle tapahtuu huomaamattomasti. Tullit pitävät majaa samassa rakennuksessa, joten hiljensimme vain hieman vauhtia, ja sitten matka jatkui. Mukaamme saimme pätevän oppaan joka tarjoili rautaisannoksen tietoa matkalla, matkan varrelta. Kykyni vastaanottaa uutta tietoa mureni sitä mukaa, kun tunturit kohosivat silmieni eteen. Maisema on jyljän uhkeaa ja ajoittain henkeä salpaavaa. Puuraja tuli nopeasti vastaan, kuuset ja männyt kasvoivat ja kurottelivat kilpaa kohti korkeuksia. Luntakin oli satanut. Valkohuippuiset tunturit kohosivat korkeuksiin, enkä häpeä tunnustaa, että näkymä oli pyhä ja harras. Pyyhkäisiin silmiin tulleen kosteuden, miten paljon kauneutta matkamme varrella oikein onkaan?



Auto pysähtyi. Hyväpolviset sekä sporttiset lähtivät nousemaan näköalapaikalle korkeuksiin. Siunasin hiljaa mielessäni minulle avautuvaa kuvaamisen mahdollisuutta. Sillä minun ei tarvinnut kiivetä korkealle lumoutuakseni maisemasta. Olin osa maisemaa, sen jylhyyttä, kauneutta ja hiljaisuuttakin. Alhaallakin lirisivät purot.



Vastarannan tunturien heijastus vuonoon hiveli silmää. Elämä oli kutakuinkin pullaa...



Kun autonkuljattajamme ilmestyi paikalle haluten näyttää meille lähialueen maisemia, se sopi meille paremmin kuin hyvin. Ilma oli raikas. Rinteillä lepäilevät lammaslaumat ja tunturihevoset täplittivät mukavasti pieniä peltoplänttejä. Tien tehdesä mutkan tuli eteen uudet tunturit ja uudet huokaukset.



Tarinankertojat ovat luku sinänsä. Vakavalla kasvokertoimella kerrotut tarinat antoivat potkua päivään. Joku taisi kyllä epäillä termospullojemme sisältöä, mutta ei se tarinointia haitannut. Miksiköhän koomiset kyvyt usein kuvitellaan alkoholin aikaansaamaksi? Eikö sille, joka tuottaa toisille iloa, pitäisi se kiitoksen kanssa tehdä tiettäväksi. Isoon porukkaan oli tullut ihmisiä erilaisista elämän tilanteista. Huumori, jos se ei loukkaa ketään. eikö sen pitäisi olla sydämen lahja?




Skibotnissa kävimme muistelemassa parin vuoden takaista matkaa. Ruohokattoiset talot saivat toimia linssiluteen asemassa. Tuuli yltyi navakaksi ja suuntasimme auton kohti Kilpisjärveä.



Ehdimme vielä pikaisesti käydä ihailemassa Rovijoen morsiushuntua. Mikähän lienee virtaavan ja ryöppyävän veden vetovoiman salaisuus? Allekirjoittanut ei ainakaan väsy sellaista ihmettä katselemaan. Tuuli oli ajanut pilviä aikamoisella vauhdilla ja toi mukanaan sateen jonka alta ehdimme parahiksi auton uumeniin.



"Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö, niin nukku-matti nousee ja ovehen hiljaa lyö..." Ennen unista laulua kuvasimme miten aurinko katosi Kilpisjärven taakse Norjan puolelle olevan kalanpyrstötunturin taa...





....ja vuonolla virtemme soi....