Aamuhämärässä lähdettiin liikkeelle.
Taivas hehkui sinisenharmaana päittemme yllä, kun laskeuduimme joenuomaan. Lumi valaisi maisemaa. Joella oli jäljistä päätellen hiihdetty, kävelty ja loikittu jo ennen meitä. Lumihiutaleet tippuivat harvakseltaan taivaalta ja tuuli, joka puhalsi selkäämme vauhditti kummasti askeleitamme. Sisarukset kulkivat edelläni. Minä, jarruvaunun ominaisuudessa hidastelin heidänkin matkaansa, pitihän luonnon ihmeitä myös valokuvata.
 
 
Joki leveni heinäiseksi lammeksi josta suunnistimme järveä kohti.
 
 
Himmennettyjen ledvalojen vana viitoitti tietämme.
 
 
Lumisade oli äkisti lisännyt volyymia ja järvelle päästyämme maisema näytti tasaisen harmaalta. Olimme kaikki niin luonnonsuojelijoita, että jos puheella voisi maailman saasteista puhdistaa se olisi melko puhdas nyt.
 
 
 Itsenäisyyspäivän kunniaksi sytytimme uuniin roihuavan tulen. Sitten kaivoimme repuistamme esiin makoisat eväät. Jopa kakkua. Pienen levon jälkeen lähdimme takaisin. Pipot päähän ja menoksi. Keskellä järveä häämötti kulkusuuntamme mukainen railo. Uteliaisuus vei voiton. Pitihän sitä tutkia lähempää. Tuuli ja lumisade vain yltyivät.
 
 
 
Kun heinäinen lammi vihdoin piirtyi silmieni eteen, tuntui kuin jalkani olisivat halunneet sanoa sopimuksensa irti. Ei askeltakaan enää, lihakset valittivat. Jopa kaartuneet heinät komppasivat mieleni maisemaa. Aamuhämärä oli vaihtunut iltahämäräksi kun saavuimme kotiin. Kotona vaelluksen turvallisuusvastaava laski kartasta kilometrit. Viisitoista kilometriä lumessa ja tuulessa ei ole vähän ainakaan minun vartalolleni. Jokainen lihas valitti liikunnan iloa.
 
 
Seuraavana aamuna saapui flunssa kylään. Tuli etuovesta ja lupaa kysymättä asettui taloksi. Teki vaeltajasta hiljaisen ja kuljetti seinähirren suuntaiseen lepoon.
 
Ystävät pitäkäähän itsestänne huolta!