Koettu eilen, julkaistu virtuaalimaailmassa tänään torstaina 1 joulukuuta 2011

 

Hyvät kanssabloggaajat!

 

Kuinka hyödyllistä ja mielikuvia avartavaa onkaan kuvitella joulunviettoa komerossa. Miksi muuten niitä ennen joulua kovalla tohinalla siivottaisiin? Vanhoista tavoista on vaikea päästää irti. Siivouskammoisena joudun valuttamaan "verta, hikeä ja kyyneleitä" ennen kuin siivousmasiinani käynnistyy. Senjälkeen kaikki sujuukin lähes leikiten, tai miten sen nyt ottaa..Ensisijainen tarkoitus oli inventaarion luonteinen, toissijaisena hyllyjen pyyhkiminen ja tavaroiden lajitteleminen. Jostain kumman syystä lasten lähtö kotoa ei automaattisesti tarkoita heidän tavaroidensa samanaikaista lähtöä. Jätettyä tavaraa on paljon ja myöhemmin tuotua lisänä, plus vakiasukkaiden vuosikerta ja painoindeksivaatteet.

Pandoran aarretta en komerosta löytänyt, mutta löysin esimerkiksi Elvis-vaatteet peruukin kera, vanhoja filmitähtivihkoja, postimerkkikokoelmia, koulukirjoja, satukirjoja irtolehtipainoksina. Vaatteita ja kenkia eri vuosikymmeniltä. Hattumuotikin  oli villinnyt nuorisoa ja keskeneräisiä käsitöitä, jotka oli piilotettu komeron nurkkiin odottamaan uutta inspiraatiota. Istun lattialla tavarapaljouden keskellä muistellen omaa äitiäni jonka keräilyvimmalle aikoinaan makeasti naureskelin. Tässä sitä nyt ollaan puhtaan kaulan kanssa.
Kunnes yhden punaisen laatikon uumenista löysin vanhoja kirjeitä ja enhän niitä voinut lukematta hävittää. Elämäni ja elämäntoverini historia valui silmieni eteen helmeilevänä virtana. Luin ja itkin. Luin ja nauroin. Oletteko koskaan  ajatelleet miten paljon ihminen menettää nyt, kun kirjeiden kirjoittaminen ei ole enää trendikästä? Luin asioista jotka olin jo unohtanut. Luin äidin kirjeitä pojalleen armeijaan. Luin isosiskon kirjeitä pikkusiskolle. Luin ja itkin. Luin ja nauroin.

Postikortti on ollut minulle aina osoitus välittämisestä. Kortti, postimerkki ja ajatuksella kirjoitetut lauseet pystyvät tekemääm ihmeitä sielulleni vielä vuosien päästä.  No, miten kirjeille kävi? Keräsin ne yhdeksi nipuksi, sidoin punaisella langalla yhteen ja piilotin yläkomeroon nurkkaan odottamaan aikaa jolloin omat tyttäreni löytävät ne. Onnellisissa kuvitelmissani näen heidät ringissä lattialla päivittelemässä mitä kaikkea äiti onkaan säilyttänyt. Sitten he alkavat lukea kirjeitä ja ovat jonkin ajan kuluttua yhtä liikuttuneita kuin heidän äitinsä oli eilen kirjeitä lukiessaan.

Tänään, kun kalenterin luukku avataan sieltä voisi tulla esiin vaikkapa seuraava jouluinen ystäväni kirjoittama runo:

Hyvää Joulua ystävät!

"Usko, toivo ja rakkaus mutta suurin niistä on rakkaus.
Mistä nuo sanat nyt tähän pimeään
kesäänhän ne kuuluvat ja juhannushäihin.
Ne vain tulivat lupaa kysymättä
sattuivat oikeaan saumaan
ja kyllä ne joulun sanoja ovat, ovat ne
siinä missä Enkeli taivaan ja Oi kuusipuu
Niille vasta käyttöä löytyy.
USKOA tässä tarvitaan,
tosi lujaa uskoa siihen,
että virkkaamattomien pitsiliinojen
neulomattomien kirjokintaiden
siivoamattomien komeronhyllyjen
ja koristelemattomien siirappipiparkakkujen
uhallakin tulee Joulu.
Ja TOIVOA,
että meihin olisi jäänyt edes pieni toivonkipinä
sen viime joulun jälkeen
sen, joka ei tuntunutkaanoikein sille, mille pitäisi
sadunhohtavalle, hyvälle, lämpimälle, hellälle
niin kuin joskus vanhoina hyvinä aikoina,
Jos siitä kipinästä lähtisi hehkumaan
uutta toivoa, kantamaan yli tämän pimeyden,
johonka suurin kaikista, RAKKAUS
on jälleen tulossa ihan liki;
sillä niin on meitä rakastettu
että lapsi on keskellemme annettu,
ja jos edes hiven saamastamme
ylitsevuotavasta rakkaudesta
riittäisi meistä eteenpäin vietäväksi, jaettavaksi.
Sillä jos ei sitä, ei sitten mitään
vain heliseviä vaskia ja kiliseviä kulkusia.
Vain rakkaus voi kasvattaa selkäämme siivet
tekemättä meistä enkeleitä.
Vain rakkaus voi avata silmämme näkeviksi
vain rakkaus voi tehdä jalkamme keveämmäksi
kulkemaan omaa tietämme joulua kohti
jälleen kerran."

Keveitä askelia ja avoimia silmiä joulukuun päiviinne toivottaa Kaanon kuvittelija.