Kirjaimet eivät vaan suostu järjestäytymään paperille toivotulla tavalla. Päässäni on muhinut jo kauan aihe, josta haluaisin kirjoittaa. Aihe ei ole suurensuuri, mutta sen tarve tulla kirjoitetuksi on ilmeinen. Sanat valuvat päästä, ja tulos on plus miinus nolla. Koko tarina oli postausta vaille valmis ja doing vaan, nappia painamalla työnsin sen roskakoriin. Sen aika ei ole vielä. Syksy on muutenkin kuvittelijalle takkuista aikaa. Osa minusta haluaa kääriytyä peittoihin ja hautautua sänkyyn siihen asti, kunnes kevätaurinko kirkkailla säteillään herättelee kuvittelijan talviunilta. Onneksi on naskartelu. Huomaan sen olevan mainio syksyn loitontaja. Kun näprään jotain " tuiki tarpeellista", en pysty ajattelemaan syksyn harmautta, enkä pimeyttä.

Tänään näpräsin ovikransseja ja lopuksi tein hevoskastanjan lehdistä ulko-oveen koristeen.

Kuivabetonia kokeilin uudelleen joten 'koristeina' valoin betoniin hevoskastanjan lehden, korallikanukan lehtiä ja palan pitsiliinaa. Eipä yrittänyttä laiteta. Pihalaattojen varsinainen sesonki alkaa keväällä ja silloin on kiva nähdä jääkö yhtään raparperin lehteä paikoilleen  kun lintualtaiden valmistus käynnistyy.

Tällainen arvoituksellinen kala värittää mosaiikkitarjotinta, jonka aion antaa lahjaksi kummitytölleni. Satukampelasta tuli hurjan näköinen. Onko kampela petokala? Saumaus on vielä tekemättä. Sitä varten pitää kipaista kaupungissa hakemassa beigeä tai kellertävää laastia.

Tämä kummallinen skraga päätyi helminauhaksi ja valmistuskin  selvinnee kollaasista. Kolme mustaa helminauhaa on ehdottomasti liikaa yhdelle koruttomalle kuvittelijalle.Eikös vaan?

Olen ihastunut akvarellikyniin. Niiden käyttö on helppoa ja onnistuu vaikka sohvan nurkassa nököttäen. Samalla voi sivusilmällä tsiikata pystyykö telkku yllättämään tämän tytön ohjelmallaan.

 Kaanon piitäs ja kiijoo tämän...