Syksyinen tuuli tarttui reippaalla otteellaan taivasta peittäneeseen mattapilveen, ja repäisi siihen pienen aukon josta valonsäde pääsi kurkistamaan maan pinnalle. Hetken se leikki omia leikkejään lähettäen pieniä kirkkaita sädekimppuja milloin sadepisaroiden painosta nuokkuvien mäntyjen oksille, milloin heinikossa erivärisinä piirtyvien heinien sekaan. Kävely sujui kohtalaisen reippaasti, ottaen huomioon täysin hunningolle jääneen kunnossa kaiken ikää-projektini. Ainut kasvua ja kehitystä osoittava suunta on vyötärönympärykseni, sillä kummallisen ahtaaksi tulleita vaatteita alkaa olla enemmän kuin käyttökelpoisia vetimiä.



Monen sateisen päivän jälkeen yllätyin ulkona olevasta värien sinfoniasta. Lehdet suhisivat ja haavat lipattelivat keskenään. Ilmassa lentäviä  keinuvia, pyöriviä ja iloisia lehtiä seurasin katseellani kunnes ne leijuivat silmieni ulottumattomiin. Syys laulaa omaa kaihoista ja surumielistä sävelmäänsä. Polun peittävä harmaa matto hiljentää askeleeni ja keskenään iloisesti kommunikoiva hömötinttipari  vaihtoi kiivaasti mielipiteitä keskenään. Siltä se ainakin kuulosti.



Luonto on alkanut lääkitä lastaan. Hengitys vapautuu ja askel kevenee. Omiin ajatuksiin pudottautuminen käy kuin varkain, kunnes törmäämme osaksi radan varteen kaatuneen männyn latvukseen. Männyn väri on huikaisevan kaunis, neulasien siniseen taittava vihreys lumoaa minut. Sopiikohan tuosta taittaa muutaman oksan mukaan, kysäisen naskartelijalta? Katotaan sitten takaisin tullessa kuuluu vastaus.



Tilhien ei tarvitse tänä vuonna pihlajanmarjoitta elää, oksat taipuvat terttujen painosta alas. Rastaat ovat jo kärkkymässä marjoja, sillä huomaan pelottavani ison parven lentoon, kuvatessani marjoista nuokkuvia oksia.



"Syyskuiset päivät, ne mieleeni jäivät, kun tuuli hiljaa tuuti viljaa" Muistin poimuista putoaa edelliset sanat joita hyräilen kulkiessani. "Muistatko syyskuun, tuon kultaisen syyskuun?"



Kolme kilometrin taukopaikalla juomme kahvia joten koristelen pikku kahvilamme haavan lehdillä. Tästä käännymme takaisin kotiin.



Heilutan hyvästit metsän pikku puille ja ne taputtavat iloisesti käsiään. Aurinko painuu pilven taa ja kuin varkain on päällemme vyörynyt sadepilvi tummine lonkeroineen. Tiivistämme vauhtia, sillä haluamme pois sateen alta.



Kotona ruusunmarjat toivottavat minut tervetulleeksi. Mitä sinä näit matkallasi, ne kysyvät. Paljon erilaisiä värejä. Paletin koko väriskaalan hehkun, vastaan. Tuon metsästä hömötintin terveiset. Puhun hiljaisellä äänellä luonnon kauneudesta ja sen parantavasta voimasta, lopuksi kerron männystä ja sen sinisenvihreistä oksista. Oletko tyytyväinen kun lähdit liikkeelle, pensas jatkaa. Olen, vastaan ja samalla painaen samalla mieleeni, että pensas pysyy paikallaan, mutta ainakin toistaiseksi minä voin mennä minne jalat kuljettavat.



"Muistatko syyskuun, tuon kultaisen syyskuun?"