Aistit avoinna Italiaan on yksi lempiohjelmistani televisiossa.

Kun katson ohjelmaa aistit avoimina, kuvittelen itseni kokiksi, joka loihtii yksinkertaisista, mutta hyvistä raaka-aineista maittavaa ruokaa. Luovuuteni puhkeaa kukkaan kun 'näen' itseni pienessä ja viihtyisässä ravintolassa posket punaisina puuhastelemassa. Keittön ikkunasta vilkaisen ulos jossa azurinsinisen meren aallot lyövät laiskasti rantaan. Taustalla soi kaihoisa italialainen sävelmä. Ravintolassani ei ole pukupakkoa, mutta puhe saa siellä vapaasti pulputa. Punaruutuiset pöytäliinat sekä servietit koristavat viihtyisää ravintolaani. Bougainvillea kiertelee ulkoterassin kaiteilla ja lähellä olevasta puusta kipaisen hakemaan sitruunan jonka tuoksu huumaa. Tässä vaiheessa yleensä herään unelmistani, huomaan olevani kotona, ulkona vallitsee lokakuinen harmaus. Ja oikeasti yksinkertaiset ruoka-aineet odottavat, että emäntä saisi itseensä vauhtia- edes sen kaivatun keiton verran.

Mutta unelmioida saa ja pitääkin. Aistit voi olla avoimina täällä kotonakin, huomasin, kun löysin itseni posket punaisina opettelemassa piirakoiden tekoa. Neljä innostunutta naista, vadillinen taikinaa ja kattilallinen puuroa. Karjalan piirakat koristaisivat kohta neljän kodin pöytää ja maistuisivat, ah' niin makoisilta.

Piirakan tekijältä kävi emooksien teko tottuneesti. Kädet tiesivät mitä tekivät ja pulikka suhateli niin hiljaa, että anoppi olisi saattanut nukkua levinpöydän alla, pulikan ääneen heräämättä. Kokeilimme vuorotellen kaulimista, rypyttämistä ja riisipuuron levittämistä piirakkapohjalle. Pian muotoutui jokaiselle oma erikois-osaamisalue. Ja voi, mikä ihana tuoksu leivinuunista alkoi levitä huoneeseen. Pian juotaisiin ensimmäiset kahvit piirakan kera.

Lämpimän uunin kyljessä muistui mieleen lapsuuskoti ja äiti leipomassa leipää..

Miten tyytyväinen voikaan mieli olla, kun korissa on piirakoita ja voi melkein sanoa itse niitä tehneensä. Melkein.

Aistit avoimina keittiössä. Leipomisen juhlaa. Ja makua.