Sunnuntaiaamuna makasin tautisen reporankana sohvalla ja kuuntelin Aamusydämellä-ohjelmaa puolella korvalla. Äkkiä heristin kuuloani, mitä he puhuivatkaan siellä? Lentopelosta ja muistakin ihmistä sitovista pelkotiloista. Olin totisesti kärppänä hereillä kuuntelemassa kanssakärsivien komentteja. Sitä en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että lapsuudessani olisi sattunut jotain, joka laukaisisi minussa moisen pelkojen sykkyrän. Oikeastaan olen pelännyt monia asioita, joilla on yhteinen nimittäjä; Olen korkealla ja pelkään. Milloin olen vuoren tai tunturin rinteellä, tai korkean rakennuksen näköalapaikalla, tai pelottavan korkealla sillalla, tai....Niitähän voisi luetella loppumattomiin. Ja voisiko todellakin olla niin, että voisin saada hypnoosista apua pelkoihini? Niin kuin ohjelman haasteltava oli saanut.
 


Mitä korkean paikan pelkoni sitten on? Vältän lentämistä, mikäli se on mahdollista! (Vrt. matkani Italiaan oli käsittämättömän rohkea teko) Lentokoneen noustessa ilmaan kiinnitin huomioni yhteen pisteeseen ja nieleskelin ahkerasti kun korvani vuoroin paukahtelevat kiinni ja auki. Minua pyörrytti ja koin voimakasta tunnetta että menetän itseni hallinnan. Samalla yritin kertoa itselleni, että tämä käsittämätön sardiinilaatikko täällä yhdentoista kilometrin korkeudessa, on joidenkin ihmisten työpaikka. Kuinka he voivat kävellä huolettomasti tuota käytävää pitkin ja vielä hymyillä kaikille näille matkustajille? Huomaakohan heistä kukaan kuinka paljon pelkään? Huomaan haluavani yhden valkoviinin ja hutaisen sen huiviini ennätysajassa. Kun saan eteeni lentokonelounaan unohdan hetkeksi ajan ja paikan. Mutta sitten muistan, minun täytyy ajatuksissani ohjata kone Alppien yli laskeutua Milanon Malpensaan.



Laskeutuminen on pikkasen helpompaa. Ollaanhan menossa maata kohti. Kenenhän keksintöä oli laittaa matkustajien nähtäväksi näkymä koneen alta sen laskeutuessa lentokentälle? Maa tulee vastaan aikamoisella vauhdilla, nyt näkyy jo kentän valkoiset merkit ja valot. Jarrutusjäljet näkyvät silti kohdallani lattiassa kauan senjälkeen kun olen poistunut koneesta. Hymyilen aurinkoisesti lentoemännille, heidän toivottaessaan minulle hyvää matkaa ja tervetuloa uudelleen Finnairin lennoille! Silloin se iskee mieleeni täysillä, hei, mun pitää tulla vielä täältä takaisinkin. Ooh, ajattelen tätä vasta huomenna Tarassa.



Uskotteko että ymmärrän miksi jotkut ihmiset suutelevat maata, saapuessaan kotimaahansa? Olin päättänyt tehdä niin kun saavumme Vantaalle. Olen ilmeisen turhamainen ihmiseksi, sillä lumi ja räntäsade estivät aikeeni. Enkä asiaa sitten enää muistanutkaan, kun piti roudata laukut autoon, ja löytää paikka parkkimaksulle ja löytää tie ulos koko systeemistä kotia kohti.



Kysytkö, miksi sitten lähdit, kun niin pelkäät? Vastaan, että tämä oli yritys oppia hallitsemaan pelkoni. Ja Italiahan on aivan ihastuttava matkakohde, varsinkin kun saa asua sukulaistytön perheessä ja saa viiden tähden palvelua. Kiitos!
On ihanaa, kun aurinkoinen paistaa.....