Aivan käsittämätöntä on tämä ajan nopea kuluminen. Päivät, viikot ja nyt kuukaudetkin tuntuvat saaneen vauhtia töppösiinsä. Ajan vivun jos jostain löytäisin, nopeasti siihen hidastusmielessä tarttuisin. Eipä se taida onnistua. Kaanonin kuvittelujen 3-vuotispäiväkin vilahti ohi huomaamattani. Blogistaniassa vietetty aika lienee rapiat kuusi vuotta. Tällä hetkellä luonnehtisin itseni esikoululaiseksi blogistanian historiassa, sillä innostuksen puutteesta en itseäni syytä. Kirjoitusten laatu perustuu suurten haltioitumisten ja villin inspiraation herättämiin tunteisiin. Ainoastaan vaakalla 'kasvuni' on ollut nousupainotteista, siitä myöhemmin sananen.

Mitäkö olen täältä löytänyt?

Olen löytänyt leegion osaavia ihmisiä. Ihailu tekee kommentoijasta joskus sanattoman, silloin sormeni valuttaa kommenttilootaan ensimmäisen päästä putkahtaneen ajatuksen, jonka ymmärtämisessä saajalla lienee joskus vaikeuksia..Olen myös paljon miettinyt blogiystävyyden merkitystä. Onko sukulaissieluisuus hengenheimolaisuutta? Jos löydät virtuaaliystävän kirjoituksen tai runon joka saa sinut ääneen itkemään ja/tai nauramaan, eiko liikuttuminen jo osoita syvää samanlaistimusta? Miten tunteeni sitten ilmaisisin?? Tykkää, on liian lepsu sana. Rakastaa, on liian voimakas. Ihailee, muuttaa kommentoijan teiniksi jälleen. Jos tiedät tähän vastauksen, oi kerro se minulle.

Mitä olen itsestäni löytänyt?

Pöytälaatikkokynäilijänä luulin sanojen virtaavan kuin keväisestä purosta. Siksi yllätyinkin, huomatessani sisäisen sensuurin tarkkaavaisen silmän. Yhden kirjoituksen olen poistanut myöhemmin. Ehkä äidin sanaparsi; Hyvä kello kauas, paha kahta kauemmas, laittoi stopin liian rohkeille kannanotoille. Sisäisen valokuvaajani tämä harrastus on herättänyt prinsessa Ruususen unesta. Ensin oli pokkari ja etsimessä näkyi kanssakulkijoita. Sitten voimakas hinku uuteen kameraan ja lopulta ostin järjestelmäkamerankin, vaikka järjestelmällistä kuvaajaa en ole vielä itsestäni löytänyt. Kuvauskohteet ovat muuttuneet radikaalisti. Alkoi blogikuvaus. Kohteena luonto, linnut, eläimet, roskalaatikot, kukat, postilaatikot, mainokset, haravat ja talikot. Makrokuvaus näytti minulle, ettei mielikuvitukselliset kuvakulmat olleet enää hallussani, vaikka kuvausinnossani olin jo kiivennyt katolle, lasketellut persluikua joentöyräältä alas ryöppyävää koskea kuvaamaan ja kahlannut lähes kainaloita myöten lumessa. Kaulassa kamera, oikeassa kädessä jalusta ja vasemmassa kädessä kipsi (ranneluun murtuma) näytti, ettei kankean varteni vääntely joogamaisiin taivutuksiin ole enää minun hallussani.

"Piitäs ja kiijoo"

Tyttäreni lapsuuden sanavarastoon kuuluvat sanat ovat minun tätä päivääni. Tämä äiti piitäs ja kiijoo.  Luulin esittäväni huikean kehitystarinan piirtämällä miten ylipainoinen, mutta innokas bloggailija liikkuu ja hallitsee painoaan järkevästi, vähentämällä lusikan liikettä suun ja lautasen välillä se onnistuikin alussa. Paino putosi ja pyöräilystä löysin syömistä korvaavan toiminnon. Ja sitten tuli joulu ja sai yölläkin syödä. Olen aina luullut, ettei yösyömisestä paino nouse. Olin niin väärässä.


Olen taas ihan alussa. Auttaisko sauna?


Tämä ei ainakaan auta.


Kuvittelija kurkkaa pisarasta.


Jos olette jaksaneet lukea tänne saakka haluan kertoa teille jokaiselle miten ilahtunut olen vierailustanne täällä . Samoin jokaisesta ihanasta viestistä jotka tarkasti luen.  Yritän parantua minua viime aikoina vaivanneesta laiskuudesta kommentoinnissa. Lähden hakemaan vastauksia lenkkipolun varrelta, sillä onhan se nyt totisesti kumma juttu, jos en saa kammetuksi itseäni ulos täältä talvipesästäni.

Raikkaita tammikuisia tuulia toivottelee kuvittelija.