Ennen blogitaukoa. Ennen kun puut olivat pudottaneet lehtensä. Ennen tämän syksyn ensimmäistä lumisadetta. Noin kaksi viikoa sitten kohtasin mökkitiellä ennennäkemättömän, kohtasin metson ensimmäistä kertaa elämässani. Kohtaamisen ainutkertaisuutta ei hälventänyt vierestäni kuuluva lausahdus, se on vasta poikanen. Entä sitten? Siinä se tepasteli vastaamme itsetietoisena ja ylväänä. Se vähät välitti meistä, eikä kamerakaan, joka kerrankin oli käteni ulottuvilla saanut sitä mitenkään tolaltaan. Se kantoi päätään nuoren linnun korskeudella. Oi mikä ryhti, mutisin itsekseni ja kamerani lauloi, klik, klik, klik.

Nyt osaan vähän paremmin kuvitella miltä metsojen soitinmenot näyttävät.

Silloin pyrstösulkani ovat kasvaneet tuuheiksi ja värini on miltei musta.

Tällainen olen takaa. Rouva on hyvä vaan ja ottaa kuvia myös peräpeilistä. Kyllä sitä kelpaa katsella.

Jospas näykkäisen tuosta ruohikosta ohimennen jotakin purtavaa.

Nyt saa se kuvaaminen riittää, sillä tämä tipu ottaa etäisyyttä!

Pyöritin epäuskoisena päätäni. Kohtaaminen oli huikea kokemus ja ero niin nopea, että piti kamerasta tarkistaa oliko sitä edes tapahtunut. Tapahtunut oli. Luonto yllätti. Silloin, kun ei osaa sitä odottaa se järjestää lapselleen tuplaten juhlaa, sillä rannassa odotti huikea näytös;

Ruska oli tullut kylään. Auringon paistaessa vastarannalla oleviin puihin huokaisin ihastuksesta.

"Minä panen kaareni pilviin."

Ja pian muodostui taivaalle sateenkaari juhlistamaan syksyistä maisemaa..Mitä muuta minä voin sanoa, kuin luonto parantaa ja eheyttää.

Ja juosta kipitin sateen suojaan, sillä sateenkaaren tällä puolen satoi rankasti. Se on ystävät syksyä nyt!