Olen käpertynyt keräksi pöydän alle. Painan kasvoni hameen poimuihin ja rutistan silmäni tiukasti kiinni, mutta siitä huolimatta 'tiku' löytää silmäni ja ne vuotavat lakkaamatta. Se onkin ainoa asia josta en leipomispäivässä pidä. Tiku. Se liittyy ruisleivän paistamiseen leivinuunissa, enkä vieläkään tiedä mikä sen saa aikaan. Pöydän alla koen olevani tikulta piilossa, vaikka tiedän sen leviävän huoneen joka kolkkaan. Ehkä ruisjauhojen palaminen uunin arinalla aiheuttaa sen, ilmassa leijuvan katkun, jota kutsumme tikuksi.Kun leivät on paistettu, tiku häviää pirtistä. Katselen pirtin pöytää erilaisesta vinkkelistä. Kun pöytälevy käännetään, siitä tulee kätevä leipomispaikka. Pöytä on vihreä, kuten penkitkin ja tukevaa tekoa. Kohta sen päältä syötäisiin ruisleipää ja uunissa paistettua lihaa. Leivän kastamista lihan liemeen erityisesti odotan, mikään ei ole sen parempaa.

Vietän ensimmäistä joulua pois kotoa. Pöytä on pitkä ja meitä on monta sen vieressä. Mieheni äiti istuu pöydän päässä. Hänen kauniisti harmaantuneet hiuksensa on kiedottu nutturalle. Rauhallisella äänellä ja hartaasti hän aloittaa, "Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että koko maailma oli verolle pantava."
Odotan ensimmäistä lastani ja tunnen miten kyyneleet sumentavat silmäni. Pyyhkäisen vaivihkaa kädelläni silmän nurkkia. Syömme, laulamme joululauluja ja vihdoin tulee joulupukki lahjoineen. Olen läsnä ja samalla tuntuu kuin katsoisin tapahtumaa kaukaa itseni ulkopuolelta.
 
 
Ajamme pikku-Fiiulla mutkaista tietä eteenpäin. Olemme matkalla ensimmäiseen omaan kotiimme. Pienessä yksiössä odottaa jo pirttipöytä penkkeineen tulijoita. Oma elämä odottaa. Perillä kannamme sängyt sisään ja alan laittaa ruokaa. Ensimmäisen aterian muistan aina. Istumme vastakkain penkillä ja syömme syvistä lautasista keitettyjä perunoita ja makkaraa. Sängyt ja pöytä penkkeineen täyttää yksiön kokonaan.
 
 
Muutaman vuoden kuluttua oma koti valmistuu. Pirttipöytä vaihtuu siniseen teräsjalkaiseen pyöreään pöytään ja 'kippituoleihin' jotka ostin vanhoina kälyltäni. Ne olivat mielestäni niin hienot. Läpinäkyvät tuolit tosin kippasivat lapset helposti lattialle, jos hiukankin tuolilla keikkui. Ja lapsethan keikkuivat. Pöydän jalka on uusiokäytössä vielä tänäänkin ja tuolit odottavat varastossa varakäyttötuoleina.

Olin jo kauan ihaillut Artekin ikkunan takana satulavyötuoleja ja ruokapöytää. Niiden hinta oli niin päätähuimaavan korkea, että pidin ihailuni kauan salassa. Kun sitten vihdoin sain naskartelijan narratuksi liikkeeseen, kuului lopulliselta tuntuva lausahdus: en ikinä maksa pöydästä ja tuoleista tuollaista hintaa. Minun oli osaani tyytyminen. Siitä jäi kuitenkin pieni siemen itämään. Löysin itseni melko pian uudelleen liikkeestä ja mieheni hääräsi mitan kanssa pöydän ja tuolien ympärillä. Ehkä herätimme kaupassa vähän huomiota, mutta olimme saaneet sen  mitä olimme tulleet hakemaan. Ja niin alkoi unelmani saada muotoa. Nauhasta ja napista löysimme tuoleihin tarvittavat nauhat ja niin toiveeni omista satulavyötuoleista toteutui.

 

Tänään kolme vuosikymmentä palvelleet vanhat tuolit ovat naskartelijan ansiosta saaneet uuden lakkapinnan ja nauhoituksen, muistui mieleeni muutkin elämäni ruokapöydät, penkit ja tuolit. Pöytien ympärillä on vietetty monia unohtumattomia hetkiä. Juhlaa ja arkea. Iloa ja surua. Jos ne osaisivat kertoa, ne kertoisivat monta tarinaa. Tämä oli niistä yksi.