Kalastaja nukkuu sikeästi. Hänen unissaan suuret kalavonkaleet parveilevat veneen ympärillä. Äkkiä hän havahtuu hereille. Ilma on tyven kello käy jo kuutta ja kalamiehen on suorastaan mahdoton  vastustaa kalastamisen houkutusta. Hyräillen hän askeltaa kevyesti rantaan. Aurinko on juuri kipuamassa metsän takaa esiin. Moottori hyrähtää käyntiin. Kulku käy kohti tuttua kala-apajaa, jossa hänen ystävänsä häntä jo odottavat.



Tämä on kolmas päivä tämän kesän aikana, jolloin järvi on peilityyni. Sen houkutus on lähes yhtä koukuttava kuin kalamiehen joka-aamuinen herääminen kalaan. Järvi tarjoaa retkeilijälle oivat puitteet. Kimpsut on nopeasti kasassa ja suunta yli järven voi alkaa.



Kuvittelijalla on taipumus kääntyä katsomaan sisäänpäin. Tyynen järven pinnalle heijastuneet pilvet vetävät katsetta alaspäin. Kun kauan katsoo yhteen pisteeseen, veden voimakas puhuttelu alkaa tuntua. Kuin katsoisi iankaikkisuuteen. Menneisiin sukupolviin, aikoihin ja elämään.



Kunnes havahdun kalastajan ääneen, katoppa mikä sieltä nousee!



Olemme ajaneet noin seitsemän kilometriä yli järven pikkuiselle joenuomalle, joka on osittain heinittynyt.



Lumpeet lopettelevat kukintaansa. Auringon voimakas valo häiritsee ja kuvittelija touhuaa kameransa kanssa.



Lintutornissa korkealla juomme kahvit ja kuvittelija kokeilee miten kamera hoitaa itsekseen kuvaushommelit. Kalastajan kahvin juontia tuskin mikään/kukaan pystyy häiritsemään.



Kuvan nähtyäni olen keskellä kotimaista elokuvaa; Hiljaisen heinikon sankarit!



Moottorin hyristessä kuvittelija laulaa; "Hiljaa aivan kuin lammen lainen, syntyi paakari Pulliainen, syntyi suuressa leivin uusissa keralla pikkuisten pullien..." Juu u, aurinko paistoi kuumasti ja se porotti suoraan päälakeen.



Siellä se kotiranta jo siintääkin. Aurinko on porottanut koko päivän ja olo on vetämätön. Kuvittelijakin päättää ottaa pikkuiset tirsat.


"Kotomaamme koko kuva ja sen ystävälliset äidin kasvot olivat iäksi painuneet hänen sydämeensä."