Voimakas mustaherukan tuoksu kuljettaa minut lapsuuteni päiviin. Äidin kehoitus marjojen poimintaan, oli usein lähtölaukauksena syksyn tulolle, sen mukana koululle, jota en mitenkään riemusta kiljuen tervehtinyt. Päälle piti pukea kutittavat sukat ja viileä tuuli kertoi Jaakon jo viskanneen kylmän kiven järveen. Vuodet ovat vierineet, koulu on jäänyt taakse, eikä työelämäkään enää määritä aikaani, mutta viinimarjojen poiminta on edelleen mielessäni niin vahva merkki kesän kääntymisestä syksyä kohti. Vääjäämättä se saapuu pimeine iltoineen ja tuo mukanaan surumielisyyden joka liittyy syksyn moniin luopumisiin.
"Hyvästi jääkää, nyt pienet ystävät
maille vierahille, jo pääskyt lähtevät.."
Yritän pyristellä tietoisesti eroon surumielisyyden taakasta. Kun päivän kaari alkaa lyhentyä, hankin väriä elämään luonnosta. Vielä kukkii ruusut ja kärhökin on parhaimmillaan.



Tip tap tip tip, sade piiskaa ikkunaan. Kummallisen sitkeän matalapaineen alle olemme joutuneet. Pohjanmaalta Kainuuseen paikoin runsaitakin sadekuuroja ennustavalta meteorologilta odotan aurinkoisempaa kerrottavaa. Eipä se hänenkään vikansa ole, enkä etelän helteitä edes kaipaa, mutta kesälämpöä luihini muistakin kuin villasukista. Maailman sää kierrättää meidän kartan toisensa jälkeen silmieni eteen. Australiassa lämpö alkaa vähitellen kohota. Amerikoissa lienee liiankin kanssa lämpöä ja kuivuutta. Enkä Rooman 36 asteen helteeseen tunne vetoa, mutta, mutta...



Sunnuntaina pilkahdellut aurinko sai liljat loistamaan ja kurkottamaan kaulaansa valoa kohti. Samoin teki kuvittelijakin.



Kohdistan kameran tähtäimen valkosipuliin niin, että tarina maantiellä ilman Tom Tomia liikkuvista turisteista saisi lisävaloa. Navigaattori kertoisi uskottavalla äänella, että kiertoliittymästä olisi paras ajaa oikealle ja tien alitse putkahtaa kohteeseen A.
Meillä onkin jo yleisenä vitsin aiheena maalaisten ajo suoraan Bemböleen, kun pitäisi osata kääntyä oikealle ja Ikeaan, Ja mehän ei kysytä. On niin suoraselkäistä ajaa peräänantamattomasti harhaan kilometritolkulla, kuin että pysäyttäisi auton ja kysyisi neuvoa. Osaan jo onneksi pitää suuni kiinni. En halua löytää itseäni ajajan paikalta. "Elämä opettaa olemaan vaikka aidanvittana", kunnei vaan joudu veräjäkohtaan, sanoisi äitini jos eläisi.



Omenasadosta näyttäisi olevan tulossa runsas, jos on kuvaan uskominen. Ja miksemme uskoisi. Vaalea kuulas mehukkaine hedelmineen valmistuu ensimmäisten joukossa. Voin miltei tuntea suussani omenan maun. On niin kertakaikkisen riemukasta ottaa puusta omena ja alkaa pureksia sitä, sillä se on valmis syötäväksi.



Taivas heijastaa uskollisesti järven pintaan värinsä, pilvisenä päivänä pilvensä, aurinkoisena kirkkaan sinisen peittonsa.

Ahaa, nyt tuli sateessa pieni väli. Kipaisenpa kaivamassa muutaman perunan kasvimaalta, alkaa olla se aika päivästä...Mukavaa viikon jatkoa ystävät!