Suon kutsuun on pakko vastata. Esimerkiksi leutona alkukevään iltana jolloin sisäinen rauhattomuus ajaa ihmisen liikkeelle. Suon reunaan päästyään hengähtää ensimmäisen kerran syvään. Sen lisäksi, että suo on ihan oma maailmansa, sillä on myös oma tuoksunsa. Omat kasvinsa ja lintunsa. Täysin oma viehätyksensä. Ja rauha.

Linnut ovat saaneet suon väreistä mainion suojan itselleen. Niitä tuskin ilman kiikaria erottaa, kun ne mättäiden ja kuljujen suojissa juoksevat eteenpäin. Vain huudot halkovat ilmaa kun ne siivet viuhuen lentävät korkeuksiin.

Suopursut ovat täynnä tuoksua mi hurmaa rintaa. Laulun lumoavat sanat tulevat mieleen, kun pienen metsäsaarekkeen kohdalla yhytän suopursualueen. Metsän vihreän lukemattomat sävyt sopivat metsään. Olisi vaikea kuvitella metsä oranssiseksi tai siniseksi. Mutta vihreä on niin rauhoittavan metsäinen, ja kävyt polkujen varren pienet kukinnot metsän kukkia.

Lintutornin läheisyydessä oleva metsälampare heijastaa ympäröivää luontoa peilin tavoin.

Kiipeän torniin. Kalasääksipariskunta on vallannut jälleen oman puunsa. Pesäpuun latvassa linnut jatkavat sukuaan, huolehtivat lintulapsestaan, eivätkä tee siitä suurtakaan numeroa. Tunnen itseni tirkistelijäksi ja lasken kameran pois käsistäni.

Kelopuun oksa takanaan suon värit jaksavat uudelleen ja uudelleen kiehtoa minut suon lumoon.

Tuuli on irroittanut tuohet koivun rungon ympäriltä. Kuitenkin ne riippuvat puussa lujasti kiinni. Lähikuvaa katsoessa ei puuta heti koivuksi mieltäisi, niin monta väriä rungolta löydän. Tänään piirrän koivujen runkoja. Haen paletistani monet värit ja tiedän jo etukäteen, Luoja on paljon taitavampi siinä puuhassa kuin minä.

 

Oikein aurinkoista viikkoa Sinulle blogini vierailija!