enää nouse lentokoneeseen, siinä tuppaa käymään niin, että takuuvarmasti löydät itsesi lentokoneesta. Tarrautuneena rystyset valkoisina penkin reunoihin. Tahto yrittää pitää koneen ilmassa, kunnes kenttä vihdoinkin häämöttää jalkojen alla. Sitten jalat jarruttavat tavalla, josta vain koneen pohja voisi kertoa, jos osaisi.



Kuvittelija vietti syntymäpäiväänsä aurinkoisessa Italiassa. Muutama kilometri Milanosta etelään, piskuisessa Cadrezzaten kylässä. Maan pinnalla tutisevat polvet vähitellen palautuivat kulkukelpoisiksi ja pulssi laski lähelle normaalilukemia. Senjälkeinen elämä olikin sitten pullaa, niin kuin keskimmäiseni tapasi sanoa. Aurinko helli valkonaamoja kiitettävästi koko matkan ajan. Nähtävyydet olivat parasta A-luokkaa ja kamera oli ahkerasti käytössä.



Mutta ennen kuin matkaan edes päästiin piti suorittaa lukematon määrä etukäteisvalmisteluja, joista uusin ja samalla vähän pelottavakin oli kirjautuminen matkalle kotikoneella n.36 tuntia ennen lähtöä. Tätä kutsutaan palveluksi ja tästä palvelusta olen totisesti eri mieltä. No jääköön kriittisyys nyt omaan arvoonsa, sillä kuvittelija oli onnellinen matkatessaan lempimaahansa. Silti pikkiriikkinen ääni sisälläni vakuutti minulle, etten ole ainoa tumpelo näine pelkoineni.



Varmemmaksi vakuudeksi sain perilläkin vielä kokeilla rajojani. Lavenosta lähdimme kohoamaan vaijerin päässä keikkuvassa tynnyrissä kohti korkeuksia, polveni olivat aladoopia, ja kertaakaan en ylösmennessä suostunut vilkaisemaan takanani aukeavaa upeaa maisemaa. Vaikka matkaseurani vakuutti minulle kerran jos toisenkin että katsomista riittää. Taistelin pahoinvointia vastaan katsomalla suoraan ylös ja rukoilemalla ahkerasti turvallista maata jalkojeni alle. Kilometrin korkeudessa ylhäällä oleva setä kiskaisi minut ulos vaunusta ja käännyin katsomaan huikaisevaa maisemaa..




Nyt kun muistot ovat vielä tuoreita, päällimmäisenä on näkö ja makuelämykset: Mustekalaa, parsaa, pastaa ja pizzaa suun täydeltä ja kummasti alkoi housun vyötärönauha kotistua matkalla. Leivoksista puhumattakaan.



Ja kukkia,



kukkivia puita



ja palmuja.
 


Ja vesi, niin huikaisevan sinistä, tai jaden vihreää.



Kun kerran oltiin oltu korkealla, niin vastavuoroisesti hissi kuljetti meidät alas kallioon hakattuun S. Catariinan luostariin..



Ja kun vielä paluumatkastakin oli selvitty arvosanalla reipas, suurta ihmetystä tuotti Vantaan lumisohjoinen ja räntää viskova keli. Oltiin Suomessa. Ei kiekunut kukko, eikä kirkonkellot soineet. Liikennesääntöjä noudatettiin suomalaisittain ja ilmeet olivat joltisestikin totisen tuttuja. Omakin hymy karkasi kasvoilta räntäsateen piiskatessa niihin.
Matkalaukut on purettu. Pyykkikone pyörii jälleen. Ja koti tuntuu ihmeen rakkaalta. Korvissa soi, mä muuan tyttö vain oon lailla tyttöin toisten.....katuin sokkeloisten... tie turistin..viee...



Miten te olette voineet kaikki rakkaat blogiystäväni?