Terveyteen tähtäävä painonhallintakampanjani jatkuu. Polkupyöräily on vaihtunut lenkkeilyksi. Syksy ei ole minun vuodenaikani. Se saa minusta otteen ja kuljettaa minut harmaan ajattelun ja pimeän kaihtamisen rajamaastoon. Pakottaudun liikkeelle. Onneksi hieno lenkkipolku odottaa kivenheiton päässä. Joinakin päivinä saan kiskaistua itseni liikkeelle helpommin. Silloin aurinko paistaa täydellä naamallaan. Silloin puiden lehdet soittavat musiikkia, jota en sisälle kuule. Silloin otan kameran kainalooni ja lähden.

"Kun saapuu syys,
ja lehdet puiston
ne hehkumaan
saa loisteellaan."
 
Lehdet vain kahisevat jalkojeni alla kun taivallan eteenpäin.
 
 
Haavan lehdet kahisevat. Aivan kuin ne taputtaisivat käsiään minulle, hyvä olet päässyt tänään liikkeelle. Kuin pisteeksi ajatuksilleni leijailee yksinäinen lehti eteeni. Hetken ilmassa kieputtuaan se tekee sujuvan laskun polun viereen. Kumarrun kuvaamaan sitä. Auringon säteet saavat aikaan varjoja lehden pinnalle. Samoin on minun laitani. Tunnen olevani valohoidossa.
 
 
"Me mutkan jälkeen käymme mutkaan, nähdäksemme ettei kannattanutkaan."
 
Polku tekee mutkan vasemmalle ja katseeni kohdistuu puuhun joka on tehnyt samoin. Mietin oman elämäni mutkia. Monet ovat olleet turhia, toiset mutkat ovat kasvattaneet minua, useimmat kaunistaneet polkuni vartta. Polku on kuin elämä itse, joskus mutkainen, joskus suora.
 
"Sua lähde kaunis katselen likellä vettäsi,
kuin pilven varjot vaeltavat kuvastimessasi."
 
Polkuni varrella olevan ojan heijastuksia jään pitkäksi aikaan katselemaan. Kun menen tarpeeksi lähelle vettä, näen oman kuvajaiseni.
 

"Tässä vesimalja, silmät huuhtokaa."

Oranssit maljasienet tuikkivat minulle maan tähtinä. Polkuni käy kotia kohti. Luonto parantaa.