Tie aurataan tähän asti. Tästä eteenpäin olemme oman polkumme tallaajia. Takapaksista kaivetaan lumilapio esiin ja rivakasti lunta heitellen tehdään pieni polku mökin rapulle. Rapulla ihaillaan hetki kaunista lumista maisemaa jonka jälkeen puuhastelut jatkuvat. Kun uunissa räiskyy iloinen tuli on eväitten aika. Kevät on kukonaskeleen verran lähempänä, Kuulen sen lintujen laulusta. Kokonaista titityytä ei lintujen konsertissa vielä kuulu, mutta selkeä viesti ti,ti skrs johon vastaan titi ja skrs.Keskusteluni tinttien kanssa on melko haparoivaa, mutta tiedän tulleeni kuulluksi siipien suhinasta. Ne lentävät kuuntelemaan lintukieleni alkeita lähellä olevan omenapuun oksille.

Lumi on valkoista ja niin kirkasta että silmiin koskee. Lapioin polkua talon takaa järven rantaan päin. Sieltä käy kylmä viima, tänään ei järven jäällä käveleminen hotsita, sillä lunta on tullut lisää. Näen taivaalla merkkejä sään selkenemisestä. Ohuita sinisiä juovia on ilmaantunut taivaan peittävään pilvimattoon.

Hetken kuluttua aurinko pilkistää pilvien lomasta. Sen voima saa minut palaamaan rantaan. Äkkiäkös minä otan muutaman askeleen järvelle ja kuvaan valonsäteen leikkiä sinisellä hangella. Kun olen pudonnut reilusti yli polven ulottuvaan, upottavaan kinokseen, annan periksi. Ehkä saan tarvittavan kuvamateriaalin rannaltakin. Vastarannan tuntumaan osuva valonsäde muuttaa maiseman salaperäiseksi.

Talvinen ihmemaa. Lähestyn pihapiiriä josta auringon säteet ovat tehneet taianomaisen. Hangelle on ilmestynyt uuden vieraan jäljet. Isommat kuin hiiren, säännöllinen, tiheä painaumarivi jälkiä on suunnannut kohti lintujen ruokintapaikkaa. Lumikoksi arvelen, mutta varma en tietenkään voi olla. Mielikuvittelen lumikon hyppimään hengelle. Se ei ole vaikeaa, sillä lumikon kerran nähtyään sitä ei voi unohtaa. Liikkeiden sulavuutta ja nopeutta joka jähmettää katsojan paikoilleen.

Kotimatkalla haluan pysähtyä kuvaamaan koskessa olevia hattaroita joita olin jo pikaisesti auton ikkunasta ihaillut. Lumen paljous kosken rantamilla yllättää minut. Laiturihommiin ostetut, kainaloihin ulottuvat saappaat olisivat nyt poikaa. Tyydyn sillalta otettuihin kuviin, vaikka hyvin tiedän, että parhaat klikit saisin sillan alta lumipenkalta.

Kamera laulaa, klik, klik,klik, vielä yksi kuva sitten voidaan jatkaa matkaa.

Kuva saa nimen, hattarat kosken pyörteissä. Samassa ylempänä koskessa vilahtaa pieni pää. Parkaisen, ei lähdetä vielä. Tuolla koskessa ui joku eläin. Seuraan sukelluksesta veteen piirtyvää vanaa, nyt se nousee pintaan, ja heti uusi sukellus. Hetken kuluttua koskesta pyrähtää lentoon lintu. Koskikara, huima oivallus valaisee päiväni. Tätä ihmetystä katson ensimmäistä kertaa omin silmin. Kameran tehot eivät riitä kuvaamaan sulavaa sukeltajaa.  Kuvaan silti, vaikka jo etukäteen tiedän tuloksen.

 

 Kotona huomaan olleeni niin oikeassa, iltaan kääntynyt harmaa päivä, tummahko lintu vasten tummanharmaata jokea, ei kuvassa näy. MUTTA hyvällä mielikuvittelulla, ja tarkalla näöllä pystyy havaitsemaan pienen pisteen joka tuo tavattomasti iloa päivääni.

Luonto on ihmeellinen ja loputon aarreaitta siiellä kulkevalle.

Auringon pilkahtaessa esiin, sen voima lataa energiani uuteen nousuun. Tunnen silloin kevään rinnassani, kuin se olisi jo täällä. Tänään.