On sana, jota olen maistellut suussani sen jälkeen kun sen ensimmäistä kertaa kuulin. Epämukavuusalue voi tarkoittaa mitä vain, mutta käyttööni sen otin liivikaupassa. Koettakaapa ahtautua kasseinenne  pieneen koppiin, jossa oven virkaa hoitaa kapea kaistale verhoa. Sovituskopin ahtaudessa riisun ja puen liivejä, vilkaisten samalla peiliin kiljuen äänettömästi. Peilistä minua katsoo takaisin  kotomaamme koko kuva ja sen ystävälliset äidinkasvot. Se painuu todella iäksi mieleen. Olen epämukavuusalueella.

Garderoopini on yksivärinen. Värivaihtoehdot eivät yllätä enää läheisiänikään, sillä tyylini mustaa mustalla on jatkunut jo kauan. Sitä ennen oli pitkä harmaa kausi. Käväisinpä ennen Luoston matkaa ostoksilla, tarkoituksenani kartuttaa matkalaukun sisältöä yhdellä perusvillapuserolla. Vaatimukseni eivät hiponeet mahdottomia. Toiveena oli löytää ohut o-aukkoinen pitkähihainen peruspusero. Mitä kummaa? Puseroita oli pilvin pimein, mutta ainoatakaan pienikaula-aukkoista puseroa en löytänyt. Jostain syystä suunnittelijat satsaavat nyt kaula-aukon laajuuteen. Eikö kenenkään kaulaa enää palella? Katsoessani alaspäin saatoin kaula-aukostani nähdä yllättävän alas.

Vaikka en tunne kaipuuta luukkuhousujen aikaan, niin mieluusti verhoaisin kaulani puseron uumeniin. Yhtä käsittämättömiä minusta ovat paksusta langasta kudotut lyhythihaiset ja poolokauluksiset puserot. Kesällä liian lämpöiset pidettäviksi, talvella ehdottomasti liian kylmät. Nyt on helppo tunnustaa, että tämä eno on pudonnut veneestä aikapäiviä sitten.

 Katselen kaiholla ikkunasta ulos ja mietin; Suunnitteleeko kukaan enää vaatteita tavallisille ihmisille? Niille jotka eivät seuraa muodin oikkuja. Odotan kaiholla, milloin tästä niukkuuden ajasta päästään eroon. Aikaan, jolloin puseroon tulee pitkät hihat ja kaula-aukko pienenee. Aikaan jolloin koko 42, mahtuu muuhunkin kuin sormenpäähän. Odotanko turhaan.