Valoa kaipaavalle nämä syksyn pimeät illat  käyvät  kovasti voimille. Pimeys ei laskeudu ainoastaan mailleen, vaan kuvittelijan mielen päälle. Syksyihmisten ohjeistusten mukaan, minun pitäisi istua nyt kirkasvalolampun edessä, talsia lenkkipoluilla, nautiskella kynttilänvalossa tai tulen loisteessa. Kuitenkin tunnen, että mieleni minun tekevi kääriytyä peittojen alle ja tulla sieltä pois vasta kun kevätaurinko kutittelee sieraimia. Minkäs itselles teet? Ja nyt en kestäisi kuulla lausetta, että pitäis ottaa itteään niskasta kiinni..

Tiistaina auringon laskiessa taivas värittyi epätodellisiin sävyihin. Yritin ikuistaa taivaan värejä. Ne hehkuivat hetken ja katosivat nopeasti pois jättäen jälkeensä sinisen hehkun. Taivaan rannalle nousi kuu luoden kelmeää hehkuaan maiseman ylle. Oli epätodellisen tuntuinen hetki.

Kuu saa kuvittelijan liikkeelle. Sen mollottaessa taivaalla ja asteroidin hipaistessa miltei hiukset pystyyn huomaan taistelevani unta vastaan, sillä taistelulta unettomuus toisinaan tuntuu. Pää krampissa tyynyllä ja kroppa kerien, kierrän makuupaikassani toivotonta kehää, ei suo mulle lepoa tämä yö..

 Siellä se on ja me katsomme toisiamme suoraan silmiin. Poutia kuu kehii, sanotaan sananlaskussa. On siis tulossa sateettomia aikoja jos on vanhoihin viisauksiin uskominen.

Kaikki syksystä pitävät rientäkäätte kertomaan minulle, miten saatte syksyynne sykettä. Kuvittelija jää väkertämään sormikkaita ja odottelemaan vastauksianne. Onko torstaini toivoa täynnä?