"On kaksi tapaa elää. Niinkuin ihmettä ei olisikaan ja niinkuin kaikki olisi ihmettä."



Kahdeksalta aamulla kävelen rantaan. On aurinkoinen aamu. Tuuleton. Ajattelen, saisinpa tähän kuvaani ääneen. Lintujen laulu aamuisin on ainoa musiikki mitä mieluiten mökillä kuuntelen. Mustarastas, eilen se viritteli serenaadit tavalla, etten ollut uskoa korviani. Käki kukkuili väliosat ja peipposet säestivät konserttia moniäänisesti taustalla. Oli piipitystä, vihellystä ja huhuilua ja kuikan huuto kuului kaukaa järveltä. Surumielisenä se avasi sydämeni portin avoimeksi kesän tulla.



Valon tärkeys kuvatessa on minulle valjennut näinä bloggaajan päivinäni. Ei ole yhdentekevää mistä valo kuvaan tulee. vastavalolla saa kuvista dramaattisia, keskipäivällä valoa on liikaa, aamupäivä ja iltapäivä luo parhaat olosuhteet kuvaamiselle. Vaahteran lehti on aivan eri näköinen valon paistaessa siihen.



Kun laskeutuu polvilleen näkee enemmän. Helposti se ei kuvittelijalta käy, mutta palkitsee moninkertaisesti vaivan. Pikkuruinen orvokki vilkkuu valoa ruohon seassa. Ikäänkuin se sanoisi minulle; Katso tännepäin, täällä minä olen. Tasoitan ruohoa sen edessä laskeakseni kameran kukan tasalle, klik, se on ikuistettu.



Naskartelija huhuilee, haluatko nähdä jotain hienoa? Tietysti olen heti valmis. Laita saappaat jalkaan, lähdemme metsään. Ensin polkumme kulkee suuren kaatuneen ja kuoritun kuusen kautta, sitten jatkamme matkaa.



Kuljemme yhä syvemmälle metsään. Kaatuneiden kuusten karsittuja oksia on siellä täällä sikin sokin. Yht'äkkiä naskartelija alkaa kuiskailla. Hän osoittaa sormellaan kuusen oksia ja sanoo; Näetkö tuon. Katson ja katson, mutta en minä mitään näe, mutisen hiljaa.



Näetkö sinä mitään erikoista tässä kuvassa? Katso tarkemmin, kuulen äänen korvani juuresta.



No nyt minä näen, näetkö sinä?



Hiivimme hiljaa seuraavan ihmeen luo. Kukkiva kuusi tekee minuun aina syvän vaikutuksen. Metsän poika tarttuu kuusen oksaan ja sanoo; Onko kamerasi valmiina. valmiina mihin, kysyn? Seuraavaan kuvaan. Nostan kameran ja olen valmiina.



Melkein voisi luulla, että metsässä palaa, mutta ei, kuusesta pöllähtää aikamoinen pöly kun oksaa ravistaa.



Mustikanvarvut paistattelevat päivää, valon osuessa niihin puiden lomasta.



Mystisen värinen ketunleipä saa minut taas kerran ottamaan maakosketuksen.



Lehtikuusen oksa on soma. Polkumme päättyy rannan tuntumaan. Juomme kahvia. Oliko hyvä retki kysymykseen vastaan laulun sanoilla, "jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt..."


Päivässäni on ollut monta ihmettä.