Famu falsetissa haastoi minut. Tämä haaste on saanut alkunsa Satakielen sanoin- blogista. Sen säännöt ovat:
1. Kerro kuka sinut haastoi.
2. Kirjaa ohjeet ja laita tunnuskuva blogiisi.
3. Valikoi kirjoitustesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esim. runo, novelli tai katkelma romaanista.
4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus j.n.e.)
5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

 

 
 
Osallistuin 1995  Elämän portaat- kirjoituskilpailuun. Olenko kirjoittamastani ylpeä, sitä en osaa sanoa. Mutta sen tiedän, että tämän helmen kirkastuminen kirjoitukseksi asti, vei minulta monta vuotta. Vieläkin tätä lukiessani muistan uneni ja sitä seuraavat  tapahtumat.
 
 
 
 
Merkillistä, miten yksi kuvateos voi saada aikaan kokonaisen muistojen vyöryn. Puristan lehteä kädessäni, tässä se on, uneni, kuvitettuna salaperäisesti ja kiehtovasti. Kuvaa katsoessani pystyn yhä tuntemaan oudon uneni painajaismaisen otteen ja kauhun joka kuristi kurkkuani. Muistan pelon, joka salpasi hengitykseni. Unessani kuljin portaita ylöspäin; ympärilläni vallitsi unenomaisen hämärä. Kiirehdin yhä ylemmäs, kunnes viimein saavuin ovelle, jonka takana tiesin jonkun tarvitsevan apuani. Yritin epätoivoisesti kurkkia pimeyteen ja ojensin käteni johon tartuttiin voimakkaasti. Olin pudota pimeyteen ja tyhjyyteen. Herätessäni vapisin ja painajaisunen ote piti minusta kauan kiinni.

 Kasvoin suuressa sisarusparvessa. Orvokki ja minä olimme nuorimmat, henkisesti yhtä, vaikka välillä tappelimmekin rajusti. Pidimme aina toistemme puolta, kun tuli kyse siitä, mitä kukin oli tehnyt ja ketä piti rangaista. Olimmeko onnellisia? En tiedä, sellaisista asioista ei silloin puhuttu, elettiin vain päivästä toiseen.

 
Elämän käsikirjoitus antoi minulle lähtijän roolin. Orvokki jäi isän ja äidin turvaksi kotiin. Koska hänellä oli työpaikka kodin lähellä ja hän oli naimaton, asiasta ei koskaan edes keskusteltu. Me muut taisimme huokaista helpotuksesta.
Äidin ja isän kuoleman jälkeen jäi sisareni ensimmäistä kertaa yksin. Hän osti oman kodin, jonka sisustamiseen hän keskittyi. Hän maalasi tauluja, luki kirjoja ja kävi konserteissa ja teatterissa. Tiedän, että hän olisi halunnut elämänkin olevan sellaista: kaunista ja nautittavaa. Todellisuus oli kuitenkin jotain aivan muuta. Alettiin puhua lamasta, kaikki tiedotusvälineet savusivat asiaa tuutin täydeltä. Oravanpyörän pyöriessä yhä nopeammin, joutui sisareni toteamaan monen heikon sortuvan.
Tällaisista ihmisistä Orvokki kantoi huolta myös työajan ulkopuolella:"Puhutaan tuottavuuden lisäämisestä ja tulosvastuullisuudesta. Vaatimukset seuraavat toistaan, mutta heikosta pienestä ihmisestä ei kukaan puhu mitään."
Olimme Orvokin kanssa toistemme tukipilareina. Toisinaan nauroimme makeasti elämän merkillisille vastakohtaisuuksille, toisinaan väittelimme kyyneliin asti, mutta lujaa sisaruusrakkautta ei kukaan voinut meiltä riistää.
Tähän ajankohtaan sijoittuu uneni. Kerroin siitä myös hänelle ja yhdessä pohdimme unen merkitystä.
 
Syksy toi mukanaan paitsi sateen ja pimeyden myös surun. Sisareni sairastui, alkoi toistuvat päänsäryt, unettomuus ja laihtuminen. Taudille ei löytynyt nimeä. Alkoi lääkärissä käyntien kierre, sisareni haki apua eri alojen ammattiauttajilta.
 
Nyt, kun tuosta kaikesta on kulunut jo vuosia, en vieläkään osaa sanoa miksi sisareni päätyi itsemurhaan. Syitä tai syyllisiä on niin turha etsiä. Me kuljimme yhdessä lapsuusaikojen portaat, käännyimme nuoruuden mutkasta aikuisuuden askelmille. Orvokki joutui kulkemaan elämäntuskaa täynnä olevat portaat yksin. Hänen tuskansa syvyyttä en osaa edes aavistaa.
Tartuin kuitenkin lujasti kiinni lupaukseen; Särjettyä ruokoa Hän ei muserra, eikä suitsevaista kynttilänsydäntä sammuta.
Orvokki toi elämääni rakkautta, ystävyyttä ja lempeyttä. Vieläkin hän loistaa valona ajatuksissani.

Haastan Pirin Perennat ja puikottelut-blogista kertomaan oman helmensä.