Tässä ja nyt eläminen tuntuu tällä hetkellä vaikealta. Tuntuu kuin sisääni olisi rakennettu mekanismi, joka vie ajatukset malttamattomina tulevaan? Lupasin itselleni, etten valita lumesta enkä pakkasesta. Päätin iloita talven riemusta ja keväthangista, mutta se ei tunnu menevän niin. Lunta on tullut liiaksi, ja kylmääkin on ja klomppista. Villasukista huolimatta jalkoja palelee ja niin edelleen..

 Olen kiinnittänyt kameran jalkaan ja suunnannut sen kuvaamaan lintulaudan ympärillä olevaa hyörinää. Aina kun kuvaaja Linssi saa minussa vallan ja inspis on kohdallaan, linnut viettävät siestaa. Niinpä päätin kuvata lintakodin katolla olevaa lumikasaa. Kymmenestä kuvasta valitsin tämän. Jos kysytte miksi, vastaan, en tiedä mistä tuo sinitiainen kuvaan tuli, koska kuvatessa en nähnyt linnun lintua. Mutta uljaasti tintti kiitää, vai mitä mieltä olette?

Kuinka mielelläni istuisinkaan nyt pilkkijakkaralla ja antaisin merituulen puhaltaa piponi alle. Nauttisin lokkien kirkunasta ja jos lykästäisi, vetelisin saaliikseni kiiltäväkylkisiä ahvenia. Sytyttäisin nuotion syrjäiseen poukamaan ja nauttisin kahvista ulkona raikkaassa ilmassa. Kuinka mielelläni...

Mielikuvitteluni keskeyttää todellisuus, kipsi painaa kättä ja haen sille parempaa asentoa lepuuttaen kättä tyynyn päällä.Vielä kaksi viikkoa elämää kipsin kanssa. Miten minusta on tullut näin malttamaton?

Ajatukseni ja toiveeni suuntautuu nyt maaliskuun viidenteen päivään. Joko silloin saattaisin sanoa kipsilleni hyvästit? Enhän toivo liikoja?

Valokuvaaja Linssin kamerakierros päättyi alempaan kuvaan. Mitä te näette kuvassa?