Vanha viisaus sanoo, uuden lumen olevan vanhan surma. Jos se pitää paikkansa, niin kevät on keikkuen tulossa, sillä täällä lännessä on aamunäkymät olleet perin lumisateiset. Kevään merkkejä etsiskelin myös mökillä. Kuljin rantaan ajatuksenani löytää pulleita pajunkissoja. Ensimmäiset askeleet jäällä saivat mieleni nopeasti muuttumaan. Lunta oli  polviin asti, joten palasin omia jälkiäni takaisin. Pohjoisesta puhaltava tuuli lisäsi pakkasen purevuutta.

Metsäomenapuu pitää vielä lujasti kiinni omenoistaan. Miten se uusia silmuja kasvattaisikaan, kun ei ole malttanut luopua vanhoista hedelmistään?

Taivaan sini antaa voimaa arjen keskelle. Sitä katsoessaan kokee huimaavan tunteen maailmamme kauneudesta.

Seisoin kauan ulkorakennuksen räystään alla ja yritin kuvata jääpuikosta tippuvaa pisaraa. Kolmekymmentä kuvaa, eikä yhtään ilmassa kiitävää vesipisaraa näkynyt kuvissa. Heitin homman sikseen ja suljin silmäni, nojasin selkääni vasten rakennusta ja kuuntelin vesipasaroiden laulua. Siinä oli kerrakseen oodia keväälle.

Ja löytyipä vihdoin katajan juurelta, eteläiseltä rinteeltä sulanut pälvipaikka. Puolukan varvut ojentelivat lehtiään kohti aurinkoa. Ilmassa tuoksui kevät.

Katajanmarjat viimeistelivät tuoksukimaran. Olen mielessäni antanut niille nimen Suomen oliivit. Mausteenahan niitä käytetään. Eikös vaan?

Nyt pakkaan jo ajatuksissani reppuani. Olen lähdössä käsityöpiiriin opettelemaan krakleerausta.

Hyvää tätä päivää toivottaa Kaanon!