Haeskelin  virtuaalilapiotani, sillä minut haastettiin muistelemaan blogihistoriaani. Kuudes kuva bloggaukseni alkutaipaleelta piti löytää. Ensin mietin laitanko kuvan nykyisestä Kaanon kuvittelee-blogista, vai menisinkö ensimmäiseeni kurkkimaan mitä mustarastas silloin lauloi. Päädyin lopuksi että molempi parempi.

Harakka, Leijonainen-Uuna, Kiirepakolainen ja Rauni, Laps Suomen- blogista haastoivat minut muistelemaan mistä kaikki alkoi.Iso kiitos teille haasteesta!
 
Alussa oli intoa, paljon enemmän kuin taitoa. Tyttäreni kannustivat minua, sillä he tiesivät, että kirjoittelen ja valokuvaan mielelläni. Kaikki oli uutta, ihmeellistä ja vaikeaa. Monta apuuva-soittoa lähti moniongelmaiselta bloggaajalta, varmaan tytöt jossakin vaiheessa ajattelivat, mitäpä tulikaan tehdyksi. Innostus oli alussa niin valtaisaa, että piti yölläkin nousta kirjoittamaan, kun idis iski. Ensimmäisen blogini lopetin, kun tuli tunne, tämän tien olen kulkenut loppuun.Uutta olin alkanut kirjoittaa jo samanaikaisesti. "Se joka härillä ajaa, se häristä puhuu", sanoi äitini. Niinpä maaseudulla syntyneenä ja kasvaneena kirjoitan siitä mitä ympärilläni näen, eli luonnosta. Vuodenaikojen vaihtelu, mikä etuoikeus onkaan, kun saa kokea kesän, syksyn, talven ja kevään, samassa paikassa asuen.Kevät oli silloinkin kun aloitin ensimmäisen blogini. Tarkemmin sanottuna toukokuun kolmas päivä vuonna 2007.
 

Ja näin kirjoitin silloin:

Naapurissani asustelee kissa, oranssin tai keltaisen kirjava, mielestäni tosi soma. En ole ollenkaan pitänyt itseäni kissaihmisenä, mutta tämä kissa on valloittanut sydämeni. Kisu tulee tapaamaan minua päivittäin. Useimmiten silloin kun olen postia hakemassa. Se livahtaa sisään ja tulee auliisti silitettäväksi. Tyttäreni sanovat minulle, että ääneeni on tullut uudenlainen pehmeys. Hanki itsellesi kissa, he sanovat, kun seuraavat kissan ja minun kohtaamisia. Olen sitä jopa vakavasti harkinnut, mutta tänä aamuna mieleni muuttui, niin, tai ainakin sain uutta pohdittavaa. Mennessäni ulos kuulin kovaa meteliä.Linnut syöksähtelivät maata kohti ja säksättivät minkä ehtivät. Kissa tuli luokseni syyllisen näköisenä ja kietoutui jalkohini. Kissan katseen suunnassa näin maassa pienen harmaan, täysin avuttoman kottaraisen pojan. Emo teki hätäisiä syöksyjä maata kohti. Otin kissan syliini ja vein sen nopeasti sisälle. Sanoin miehelleni, Houston, meillä on ongelma. Kerroin tilanteen nopeasti ja mieheni meni ulos, haki tikkaat ja nosti kottaraisen pojan pönttöön, josta oli kuulunut iloinen sirkutus. Kottaraisen perheen arkea olen päivittäin seurannut.  Ahkeria vanhempia suhahtelemassa pönttöön ruoka suussa ja pöntöstä kuuluvaa lisääntyvää sirkutusta.

Tiedän, että kissan luonto on tappaa, mutta en sallinut kohdata sitä todellisuutta aamuvarhaisella.

Tässä nykyisen blogini kuudes kuva. Osallistuin valokuvatorstaihin tällä kuvalla, joten lintujen maailmassa liikutaan edelleen. Kuvassa tikan tekosia.

Jos haluat, voit viedä tästä haasteen mukanasi omaan blogiisi, kunhan ilmoittelet, että voin käydä kurkkimassa vastaustasi. Iloitsen suunnattomasti tästä mahdollisuudesta saada kulkea teidän kanssanne näillä virtuaalikujilla. Lämpöisiä terveisiä toivotan tänään jokaiselle blogini vierailijalle, tutulle ja tuntemattomalle! On kiva, kun olet olemassa.

Hyvää tätä päivää!