Kukkakaupan vilinässä ajatukseni lähtevät harhailemaan. Orvokit tuoksuvat. Helmisinililjat nostavat kasvoilleni hymyn häiveen, onnellisen päivän hauskasta muistosta. Aurinko paistaa kuumasti ja mehiläset pörräävät pienen  kellokukan kimpussa. Pyörittelen kukkaa kauan kädessäni, mietin ostaisinko sen. Kukan reunaa kiertävä vihreä väri pyörii silmissäni ja äkkiä muistot alkavat elää. On kevät ja olen saanut luvan pukea koulun kevätjuhlaan ommellun kellohameen päälleni, polvisukat ja kirkkaan punaiset kiiltonahkakengät jalkaani. Oi sitä ilon ja riemun päivää!

Lupa heltisi myös kioskille käytiin, sieltä ostaisin kevään ensimmäisen jäätelönpuikon, vaniljaa ja suklaata. Haen polkupyöräni nopeasti esiin ja tuuli korvissa suhisten poljen kioskia kohti. Elämä maistuu yhtä makealta kuin jäätelökin. Kioskin täti huomaa uuden mekkoni ja mainitsee siitä, kasvoilleni leviävä hymy ulottuu korvasta korvaan. Malttamattomana pysymään paikallani, hypähdän jäätelö kädessä pyörän selkään ja alan polkea vinhaa vauhtia kotia kohti. Silloin se tapahtuu. Menetän tohkeissani pyörän hallinnan ja ajan päistikkaa pöpelikköön. Jäätelö pyörii hiekassa, polvisukat menevät rikki ja polvien naarmuista tihkuu verta. Ilon nopea kaari vaihtuu suruksi. Jäätelöstä ei millään ilveellä saa syömäkelpoista, polvisukissa on ammottavat reiät ja reikien reunustaa kiertää veritahrat. Mitä äitikin sanoo?

Hikinen käteni puristaa keltaisista ruusuista ja sinisistä helmililjoista sidottua kimppua. Kimppu on jo saanut kokea kovia. Se on tärissyt kädessäni koko vihkimisen ajan. Se on kulkenut mukanani kaupunkiin valokuvausliikkeen oven taakse. Siellä me odotamme, kukkakimppu ja minä autoaan parkkeeraavaa muutaman tunnin ikäistä aviomiestäni. Pian käytävästä kuuluu askelia. Rappuja alas kävelee kypsässä iässä oleva herrasmies, minut nähtyään hän lennättää hattunsa korkealla kaarella olevaan tervehdykseen ja sanoo: Onko hän jättänyt sinut jo ensimmäisenä päivänä yksin? Änkytän jotakin vastaukseksi ja hän jatkaa, jos olet tässä vielä kun tulen takaisin, silloin minä otan sinut omakseni. Hän hymyilee ja katoaa ovesta ulos.

Vasta paljon myöhemmin tajuan, jos asuu samassa rapussa valokuvausliikkeen kanssa, joutuu varmaan usein kohtaamaan kukkakimppu kädessä olevan morsiamen. Vieläkin minua hymyilyttää tämä hääpäivän episodi.

Muistovihkoon keräsin kiiltokuvia ja pyysin ystäviäni kirjoittamaan siihen värssyjä. Kiiltokuvien parhaat oli prinsessoja, enkeleitä ja kukkia. Orvokit katselivat muistovihkoni lehdiltä minuun, ne vetosivat jo silloin surumielisellä katseellaan. Kaunokirjoituksella huolellisesti kirjoitettu värssy orvokkikiiltokuvan vieressä, minulle osoitettu ja allekirjoitettu, ystäväsi aina, teki vaikutuksen.

Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni,
katso aina lempeästi, kun käy luokses tieni.
Itse hoidan kukkamaani, rikkaruohot kitken,
vettä kannan iltasella, rantatietä pitkin.

Orvokit ovat aina kuuluneet lempikukkieni joukkoon. Niiden viaton kauneus ja huumaava tuoksu on hurmaava yhdistelmä. Sarviorvokit kukinnaltaan pienempinä ja monivuotisina valloittivat minut kokonaan, aikoihin jolloin löysin itsestäni sisäisen puutarhurini. Monena vuotena peräkkäin istutin niitä kukkapenkkiin, mutta aina seuraavana keväänä ne olivat salaperäisellä tavalla kadonneet. En voi hymyilemättä kulkea tänään kukkapenkkien ohi, nyt kun joka paikkaa koristaa pienenpieni orvokin alku. Palatessaan takaisin, orvokit toivat tullessaan mukanaan suuren sukunsa.

"Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi
älä tietyssä asemassa olevaksi,
niin olet vapaa tällaisenakin kevätpäivänä
istumaan tavaratalon rappusille syömään tötteröjäätelöä."
 
/Helena Anhava
 
Hyvää viikonloppua!