Aurinko paistaa kirkkaasti. Sen lämpö saa minut avaamaan vetoketjun ja lopulta riisumaan takin. Puut vanhan junaradan molemmin puolin, estävät seinän tavoin tuulen pääsyn reitillemme. Neulaset, sammaleet ja ratapölkyt eristävät askeltemme kaiun. Kirkkaansininen taivas on kattonamme. Koiru juoksee edellä. Sillä on tarve pitää lauma koossa, joten se käy välillä tarkkailemassa puuhiani. Mene vaan, sanon sille, sillä yritän valokuvata kaikkialla lentäviä perhosia.

Tyttäreni kulkevat edellä. He rupattelevat hiljaisella äänellä keskenään, minä kuljen perässä ja kuvittelen.

Minua ja sisartani sanottiin pikkulikoiksi. Aina ja kaikkialla, vaikka ikäkin karttui, me olimme pikkulikkoja. Naurahdan ääneen, nyt tämä pikkulikka kulkee lastensa kanssa pitkin metsäpolkua. Mietin, kuljinko milloinkaan oman äitini kanssa metsäpoluilla? En muista kulkeneeni, sillä äidillä oli aina tulenpalava kiire, ja jos aikaa joskus oli, hän istui keinutuolissa ja lepuutti siinä itseään. Sukupolvien kuilu. Ison perheen nuorimpana minulla oli paljon hoitajia. Paljon sylejä, mutta myös sylin kaipuuta. Tarkkailija muistan olleeni jo lapsena. Muistan leikkien lomassa kuunnelleeni aikuisten puheita. Puheiden sävyjä. Tunteiden havainnointia.

Kun minun aikani tuli hypähtää oman elämäni virtaan, muistan äidin pitäneen minusta lujaa kiinni. En olisi saanut lähteä, sen ymmärsin, mutta mitä tiukimmin äiti piti kiinni, sen voimakkaammin reuhdoin itseäni irti. Minun aikani oli tullut. En suonut ajatustakaan sille, miltä äidistä mahdollisesti tuntui. Liput iloisesti liehuen lähdin maailmalle, hei täältä tullaan elämä.

Kun olin samassa tilanteessa omien lasteni kanssa, ymmärsin äitiäni. Moninaisten tunteiden myllertäessä, koin niin voimakasta eron ikävää, että olin pakahtua. Vaikka tiesin, että heidän pitää lähteä, jokin osa minusta sanoi; He eivät ole vielä valmiita. Valmiita mihin, kysyi ääni sisälläni. Elämään, vastasin. Silloin sisäinen ääneni sanoi minulle, muistapa oma lähtösi.

Tässä vaiheessa jolloin oman äidin tunteiden ymmärtämys on kasvanut, ei ole äitiä jolle voisi sen kertoa. Voi vain katsoa metsäisen ojan kalvossa väriseviä puita ja todeta olevansa osa sukupolvien ketjua. Näin on aina ollut. Näin se varmaan jatkuukin. Jokainen tekee elämästään oman näköisensä. Valitsee polut kulkea ja elämän laidalle aidat, joko lähelle tai kauas mieltymyksien ja mahdollisuuksien mukaan.

Joko käännytään takaisin tytöt kysyvät? Lähdemme kulkemaan kotia kohti. Aurinko paistaa lämmittäen ja tunnen tulevani pitkältä matkalta kotiin.