Kolme kohdetta kerrallaan, kaikki on Saimaan rannalla, Visulahti, Visulahti..
 
Olen saanut itsepäisen vieraan pääni sisään, pätkän mainosmusiikkia, jota en saa karistetuksi sieltä ulos. En tiedä mistä se sinne pesiytyi, mutta tasaisin väliajoin alan sitä rallattaa. Olisi sen tilalla edes joku kaihoisa ballaadi, tai muu lempparilaulu. Tiedä vaikka siinä olisi jotain alitajuista, sillä viime päivät ovat kohteineen yllättäneet minut iloisesti- ja onneksi minulla on ollut kamera kädessä.
 
Suoretki on jo kauan kuulunut kesäperinteisiimme. Retki tehdään aina aamulla varhain. Sunnuntaina, minäkin aamu-uninen, sain silmäni auki jo ennen kuutta ja yhteistuumin askeleemme kulkee läheiselle suolle. Oi mikä sirkutus, ja mikä tuoksu. Aurinko oli karistanut jo usvat silmistään. Tupasvillat keinuivat tuulen osuessa niihin.
 
 
Hyräillen kuljin mättäältä toiselle ja ihailin suon kuvajaisia. Päivällä lähdemme mökille katiskoita kokemaan. Onneksi ilma on lämmennyt, ettei ihan kaikkia kamppeita tarvi mukanaan kuljettaa..
 
 
Auton tasainen hyrinä saa minut uneliaaksi kunnes äännähdän, pysäytä, katsoessani pellolla kulkevaa kaunotarta. Takana tulevat autoilijat eivät tiedä, että minun blogini kaipaa kuvaa itseään vesilammikossa peilailevasta joutsenesta. Mitäpä ei blogisti tekisi kuviensa eteen? Autonkuljettaja mutisee epämääräisesti parkkeerauspaikasta, mutta lohdutan häntä sanomalla, odota vielä hetki, tämä ei kestä enää kauaa.
 
 
Rannassa odottaa seuraava yllätys. En ehdi tarkkailla kameran säätöjä nappasen vain summamutikassa kuvia, sillä nämä velikullat eivät jää paikoilleen poseeraamaan. Sorsapoikueen äiti äännähtelee ja poikaset ovat kärppänä perässä. Vesi vain pärskyy poikasten ympärillä, kun ne äitiään seuraten katoavat näköpiiristäni. Uhmaikää tai murrosikää ei sorsaperheessä tunneta, elämä on yhtä henkiinjäämiskamppailua. Voi kun ne tietäisivät ettei minusta ole niille lainkaan vaaraa.
 
 
Mökin pihassa olevat vanhat omenapuut ovat täydessä kukassaan. Möttiäisten surina kuuluu kauas. Otappa kuva tuosta surinasta, kuvaushaasteen heittää ilmaan naskartelija. Kuistin seinälle on vaappunut hunajasokerihumalassa oleva möttiäinen, kuvaan sen ja näytän, tuossa se surina on, ja ääniä ei tarvitse kuvitella, sillä kaikkialta korviimme kantautuu tasainen mehiläisten surina.
 
 
Illalla bongaamme metsätien varrelta kurjen. Herra Kurki astelee ylväästi pellolla tarkkaillen ympäristöään. Sieltä täältä se nokkaiseen herkkupalan suuhunsa. On ilta-aterian aika. Jätämme kurjen ruokailemaan ja ajamme kotiin. Me keitämme teetä. Yht'äkkiä huomaan, en ole koko päivänä hyräillyt mainoslaulua. Tarttuiko se teihin?
 

Gerald Durrell in kirja Eläimet ja muu kotiväkeni,  kiehtoi minua tavattomasti aikoinaan. Pitäisi varmaan hankkia se uudelleen luettavaksi. Katsoa, vieläkö se tehoaa minuun?