Tahtoisin tarttua edes pieneksi hetkeksi ajan vipuun. Kevät, valosta ja auringosta huumaantunut niin kuin minäkin, kiitää eteenpäin omaa vauhtiaan. Se ei pysähdy, eikä odota minua, minun on ehdittävä sen matkaan. Ehdittävä nähdä, kokea, ihailla, kuvata ja ihastella kaikkea uutta ja kaunista, mikä päivittäin avautuu silmieni eteen. Kuten tämä ovenpielessä kasvava suloisuus. Se tuli meille jo syksyllä, se peitettiin multaan. Ja keväällä, kun melkein olin ehtinyt unohtaa sen olemassaolon, se ilmestyi uudelleen, sisariensa kanssa.

Arovuokot ovat lämmöstä lähes läkähtyneet. Vauhdikkaasti etenevä kasvu on koko ajan silmieni edessä. Pihalaattojen väliin tunkeutuneina ne ottivat paikan omakseen. Kolmas kukintapäivä tänään, ja jo nyt vuokoilla on paljon muitakin ihailijoita kuin minä.

Kirjopikarililja oli alunperin violetinkirjava, mutta luonto opettaa päivittäin minulle omaa salaperäistä kieltään. Nyt niiden joukkoon on ilmestynyt näitä valkoisia kaunokaisia. Kiire tuntuu olevan niilläkin. Ne huojuttelevat tuulessa kevyitä kellojaan. Kumarrun lähelle ja yritän kuunnella mitä ne minulle soittavat?

Kun kevät kaunis tuli, soi Luoja lämpöisen, maan silmästä jo suli jääkyynel huurteinen..

Tarhakylmänkukka tarkenee nyt. Se on aukaissut silmänsä uuteen aamuun.

Aamulla varhain kävin silittämässä unikon posken nukkaa.

Heleää keskiviikkoa !