Endorfiinin etsiminen muusta kuin ruuasta on alkanut. "Yritä ottaa itseäsi niskasta kiinni", kuullosti aikoinaan äidin  sanomana paljon tehokkaammalta. Hoen itselleni: Ryhdistäyty. Jalkaudu. Pyöräile. Helle on karsinut  viimeisetkin rippeet kävelyinnostuksestani, joten olen noussut polkupyörän selkään. Matkaa mökille pyöräilemällä on kuntoni huomioon ottaen liikaa. Apuun tulee 'huoltomies', joka korjaa minut pyörineni tien varresta autoon. Naamani on ensimmäisen kuntoponnistuksen jälkeen kirsikanpunainen.Olen saanut maistaa häivähdyksen liikunnan suomasta ilosta. Häivähdys onnea.

Kun ajan takaisin samaa reittiä olen mielestäni jo huikeasti viisastunut. Ensinnäkin vaatetus. Pintaa nuoleva musta teepaita tuntui helteisenä päivänä aivan liian kuumalta. Löyhästi lepattava paita on mukava, se vilvoittaa eikä takerru ihoon. Tällä kertaa muistan ottaa mukaan myös aurinkolasit. Ison vesipullon. Tietysti kameran ja kännyn. Vielä henkinen tsemppaus ja sitten menoksi.

"Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa", hyräilen ja tuuli suhisee korvissa vastaukseksi. Mitä matkan varrella sitten tulee vastaani? Piennaralueella puna-ja valkoapilat lopettavat kukintaansa, mutta  horsma kukkii. Heinäsirkat sirittävät. Linnut pyrähtävät lentoon tien pientareen ruohikoista.Perhonen kiinnostuu korissani olevasta aurinkosuojapullosta ja istahtaa hetkeksi pullon pinnalle. Se on iso ihme, aiemmin en olekaan perhosta kyydittänyt.

Autoja, moottoripyöräilijöitä, rekkoja ja busseja, niitä väistelen joskus jopa pientareelle asti. Matkailu-autot antavat pyöräilijälle eniten tilaa. Ne väistävät poikkeuksetta aina keskiviivalle, joskus jopa ylikin, jos vastaan tuleva liikenne sen sallii. Siellä me kaikki ajamme sulassa sovussa, me, teiden kuninkaat.

Sillalle on ihan pakko pysähtyä. Parkkeeraan pyöräni uuden sillan kupeeseen, josta ihailen vanhaa siltaa. Tätä siltaa olen monesti kuvannut ja katsellut. Silta on minulle ystävyyden symboli. Se kestää. Se kantaa.

Tee siltaJumalan kunniaksi, kaarisilta tee, runoili Aale Tynni. Minunkin sisälläni soi sanat ja tunteet myllertää. Jatkan matkaani.

 

Matkani varrella on myös 1933 valmistunut kivikirkko. Känny pärähtää soimaan. Pysähdyn kirkon katveeseen ja jutustelen tovin soittajan kanssa. Hän ihmettelee pyöräilyinnostustani.

Tiekirkot kaikkialla Suomessa kutsuvat ihmisiä levähtämään. Kirkon ovi on kutsuvasti auki.

Pyöräily on jatkunut nyt viikon verran. Myös lautasmalli on tullut tutuksi. Puolet lautasen koosta peittyy salaatin alle, mikäs on peittyessä sillä kasvimaa pursuaa vihreyttä. Uskaltaisikohan jo hypätä vaa'alle? Ei olisi pitänyt.

Tänään on ohjelmassa ruohonleikkuuta.