Joki virtaa keskellä kylää. Joki, jossa ennen pestiin matot, kalasteltiin ja uitiin. Uimarannan kohdalla joki teki mutkan, laajentuen matalaksi, hiekkaiseksi poukamaksi, paikaksi jossa veden virtaus hiljeni. Joen toisella puolella äkkisyvässä, oli vieri vieressä puomeilla aidatut tukit, jotka oli siihen uitettu jokea pitkin. Sahan saattoi nähdä joen toisella rannalla. Sen piipusta tuprusi mustaa savua ja sahan pillin huutaessa, osasimme päätellä kellon ajan. Yhdeltätoista se ilmoitti ruokatunnin alkaneeksi ja neljältä sen huuto tiesi töiden loppumista.
 
 
Uimakoulua pidettiin joko kesä tai heinäkuussa. Rannalla harjoittelimme miten sammakko ui. Uimakoululaisena piti kuivaharjoitella, vaikka mieli paloi veteen polskimaan. Tunnemuistiini on jäänyt huikea jälki uimaan oppimisesta. Joen keskellä oli kohta, jossa varpaat eivät enää yltäneetkään pohjaan ja siitä piti palata takaisin rantaan, vaikka muutaman metrin päässä olevaan matalaan hiekkatöppärään toivoi joka päivä uivansa, paikkaan jonne rohkeimmat olivat polskineet ja heiluttivat siellä innokkaasti käsiään.
Kerran se sitten onnistui minultakin. Sammakkoa ei uimiseni varmaankaan muistuttanut, mutta räpiköin sekä käsilläni, että jaloillani minkä ehdin ja yhtäkkiä olin päässyt syvän kohdan yli. Olin oppinut uimaan. Olipa pollea tunne.
 
 
Lapsuuden kesät täyttyivät uimisen riemusta. Aina kun sain luvan lähteä uimaan, olin valmis kuin partiolainen. Pyörän petallit vain vinkahtivat polkaistessani ne vauhtiin. Tuhat ja yksi varoitusta korvissani kiidin jokea kohti. "Ei saa mennä juoksemaan tukkien päälle", varoitus numero yksi. "Ei saa hypätä patosillalta, tai joudut kosken kuohuihin", varoitus numero kaksi j.n.e . Olisipa äiti ja isä tietäneet, miten hauskaa oli juosta tukkien päällä! Tukit vain pyörähtelivät jalkojen alla, kun jo juoksin seuraavalle ja seuraavalle tukille.Mitä vaaraa tässä nyt on? Kunnes kerran jalkani lipesi  ja putosin tukkilautan alle. Muistan vieläkin tunteen kun epätoivoisesti yritin päästä pois tukkilautan alta.Sukelsin pitkään ja aina vain tuntui tukkeja olevan vieri vieressä pääni yläpuolella. Vihdoin kun keuhkoni olivat repeämäisillään pääni pulpahti pintaan. Olin päässyt pois tukkilautan alta. Siihen kertaan jäi minulta tukkien päällä juoksu. Ja jostain syystä unohdin kertoa äidille ja isälle tapahtuneesta. Olin saanut pelottavan opin tukkijuoksun vaarasta, enkä halunnut enää sen lisäksi kirveleviä kinttuja, sillä ilman piiskaa en olisi kokemastani selvinnyt. Joo o, kyllä minä sieltä patosillaltakin alas hyppelin, enhän halunnut olla muita huonompi.
 
Mistäkö tämä tarina nyt juolahti mieleeni?
 
 
Se on aina yhtä ainutkertaista. Ja ihanaa. Uimaan oppiminen. Vaikka sitä seuraisi sivustakin. Oppimisen riemu on niin tarttuvaa. Kato ämmi, mä osaan uida!