Olimme pyöräilleet noin neljä kilometriä suuntanamme suo ja pitkospuut. Suon reunassa oli kyltti, jossa pahoiteltiin pitkospuiden huonoa kuntoa joten siellä liikkuminen tapahtuisi omalla vastuulla. Päätimme ottaa itsestämme vastuun. Helteet olivat kuivanneet suon, vain siellä täällä näkyi vettä pienissä lampareissa. Leppeä tuuli puhalsi. Ilokseni löysin suolta toisenkin kuvaajan polvistuneena mitä ilmeisimmin makrokuvausaikeissa heinänkorren lähelle..

Eivät varoitelleet turhaan, pitkospuiden kunto ei ollut kehuttava.

Kohtalotovereita ollaan, sillä pitkospuiden kunto muistutti melko tavalla omaa kuntoani.

Kitukasvuinen puu toimi terapeuttinani, se sanoi; Katsos nyt minua, olen pieni ja sitkeä ja ilmeisesti kauniskin, koska kuvaat minua. Voin silti aivan hyvin. Linnut käyvät lepäämässä oksillani. Näen auringon nousun ja laskun. Näen kuun kierron. Näen vuoden aikojen vaihtelun.Olen pieni ja sitkeä, ota mallia minusta!

Kymmeniä sinisiä perhosia kisaili suolla. Kanervat levittävät suloista tuoksuaan ja perhosista se oli aivan vastatustamatonta. Nokkosperhonen lämmitteli pitkospuulla. Osan siivestään menettänyt kaltainen perhonen(?) piti myös kanervien tuoksusta. Pyöreälehtinen kihokki on aina yhtä ihmeellinen.

Kiipeän suon keskivaiheilla olevaan lintutorniin. Mäntyjen punertavat kippuraiset oksat kiehtovat joten näppäilen niistä monta kuvaa. Miksiköhän luonnossa kaikki kiemurainen ja vanha kiehtoo?

Tämä kuva kuljetti minut aatoksissani Afrikkaan. Miksiköhän?

Suolla kasvoi lakkoja. Toiset ovat vielä punaisia, mutta joukossa on muutama keltainen mehukas ja kypsynyt lakka. Suolta nousin metsäkumpareelle, jonka reunassa kasvoi juolukat ja mustikat. Mustikkasato näyttää tänä vuonna runsaalta. Vielä marjat ovat lujasti kiinni, mutta aivan kohta alkaa niiden poimiminen.

Vielä vilkutus sammaleiselle kivelle, joka valvoi metsän rauhaa.
Luonto teki sen taas. Se antoi uutta pontta ajattelulle, uutta intoa kuntoremonttiini.

"Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt.."