Pitkänä ja suorana nauhana se aukeaa silmieni eteen. Maantie. Se halkoo aakeaa ja laakeaa maisemaa, mutta joskus mäki maisemassa yllättää ja onnistun nappaamaan liikkuvasta autosta tyydyttävän otoksen. Silloin tie laskeutuu nauhamaisena alas, noustaakseen jälleen horisontin rajalle. Tie.
Olen säätänyt kameran näppäilykuntoon ja odotus alkaa. Kuin hanskat sormiin, istuvat ladot suomalaiseen maisemaan. Ensimmäiset tosin ehtivät vilahtaa ohi, hups vaan. Seuraavien latojen kohdalla päätän toimia nopeammin.
Yksi lato.
Matkaa on taitettu yli neljäsataa kilometriä. Kun "Pekka"-patsaan silhuetti vilahtaa näkökenttääni, tiedän olevani pian perillä. Isosyssin halauksessa on kodin tuntu. Lämpö ja läheisyys. Rakkaus.
Ja silloin se alkaa...muistatko...muistan...
Matkamme jatkui yhdessä meren rannalle. Kalliot toistivat laulun sanoja: Muistatko silloin kun nuorina ennen...?
Kyllä se siellä on, meri välkkyvänä ja kimaltelevana ja vaikka se ei kuvassa näkyisikään, niin muistoissani se kimaltelee hohtaen kullalle ja hopealle. Kuten yhteiset muistotkin.
Kiitos!
Kommentit