Siitä tuli ihan lentävä lause ruskamatkallamme. Pakko kuvata. Pysähtyä. Kaivaa kamera esiin. Siis pakko kuvata. Että myöhemmin kotona voisi katsoa, mitä näki, kuuli ja aisti, kotomaamme koko kuvan. Lapissa. Erämaassa. Tunturilla.

Pakko kuvata kivet.

"Erämaassa oppia voi sen:
Tärkeää on yksinkertainen,
vaivaiskoivu, kelottunut puu,
polku, joka eteen avautuu,
lammen vesi syvän sininen,
valon kajo, tuuli hiljainen."
 

Pakko kuvata järvi.

"Erämaassa ymmärtää voi sen:
tärkeää on elää kuunnellen.
Silloin puhuu ruska tunturin,
puro soittaa kielin tuhansin,
vaivaiskoivu lauluun puhkeaa,
joka korsi kiittää Jumalaa."
 
 
Pakko kuvata porot.
Poroja näkyi kaikkialla. Maantiellä. Tunturissa. Valkoisina, kirjavina, harmaina ja tummanruskeina ne meistä' välittämättä jatkoivat omaa poron elämäänsä.
Oli pakko kuvata porot.
 
 
Pakko kuvata Saanan portaat.
Aurinko paistoi ja portailla kävi aikamoinen kuhina. Piti päästä kapuamaan korkealle ja ylemmäs, nähdäkseen matalalle ja alas. Minä korkeanpaikankammoinen katselin ylös kohti Saanaa. Näkymästä lumoutuneena tallensin muistikuvia ja oikeita kuvia mieleni sopukoihin. Ja aurinko paistoi niin.
 
 
Illalla oli pakko kuvata taivas.
 
"Erämaassa tuntea voi sen:
levollisuus valtaa sydämen.
Parantaja lähellämme on
niin kuin tuuli, kajo auringon.
Niin kuin lumi maahan laskeutuu,
sielun haava hiljaa umpeutuu.."
 
Anna-Mari Kaskisen runon löysin kortista, joka kulki mukanani kotiin.
Runo on kirjasta:Saavu valo